Olen yksinhuoltaja, eronnut lapseni isästä, kun lapsemme oli vuoden ikäinen. Yhdessäoloaikamme ja eromme olivat raskaita, ja päädyimme mm. pahoinpitelyn takia käräjille.

Suhteeni lapseni isään oli eron jälkeen vuosikausia hyvin tulehtunut: vihasin ja inhosin häntä – ja todennäköisesti hän minua. Lapsen takia oli kuitenkin pakko olla tekemisissä.

Oli muistaakseni vuosi 2005, kun KohtaamisPaikassa kuuntelin eräänä sunnuntai-iltana Pasi Lampisen opetusta. Kuuntelin vähän puolella korvalla: aihe, anteeksianto, ei tuntunut erityisemmin koskevan minua. Jossain vaiheessa puhetta kuitenkin aloin havahtua: tällä taitaa sittenkin olla jotain tekemistä minunkin kanssani. Erityisesti mieleeni jäivät Pasin sanat, että kun emme anna anteeksi ja suhtaudumme kielteisesti toiseen ihmiseen, on kuin kätemme olisi koko ajan nyrkissä tämän suuntaan. Kun käsi on nyrkissä, sillä ei voi myöskään ottaa vastaan mitään, ei sitä hyvääkään, jota tuolta ihmiseltä voi tulla. Tajusin, että minulla on koko ajan käsi tiukasti nyrkissä lapseni isän suuntaan. Tunsin, että halusin apua siihen, että pystyisin avaamaan nyrkkini ja antamaan hänelle anteeksi.

Halusin mennä KohtaamisPaikka-illan päätteeksi rukoiltavaksi ja nimenomaan sellaisen rukousparin luo, jossa oli sekä mies että nainen, sillä koin tärkeäksi, että tässä miehelle anteeksi antamisen pyytämisessä läsnä oli myös mies. Vanhempi pariskunta rukoili puolestani. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun asian puolesta rukoiltiin. Huomasin rukousvastauksen heti: sain antaa lapseni isälle anteeksi siinä rukoustilanteen aikana. Olo oli tavattoman hyvä ja helpottunut sen jälkeen. Vihanpito minun ja lapseni isän välillä oli jatkunut erostamme alkaen eli noin seitsemän vuotta.

Ennen rukousvastausta suhteeni lapsen isään oli jatkuvasti tulehtunut: joka asiassa tuli riitaa, näin hänen toimintansa vain negatiivisesti. Rukousvastauksen jälkeen olen voinut alkaa rakentaa normaalimpaa suhdetta, mikä kuitenkin lapsen takia on välttämätön. Edelleen tulee tilanteita, joissa käymme toistemme hermoille, mutta ne ovat vähentyneet koko ajan ja koen olevani kärsivällisempi. Heti rukousvastauksen jälkeen aloin nähdä myös niitä myönteisiä asioita, joita hän pystyy tuomaan yhteisen lapsemme elämään. Nykyään tämä mies on uudelleen naimissa ja olen pystynyt suhtautumaan myös hänen seurusteluunsa ja avioitumiseensa myönteisesti, ilman kaunaa.

Kerroin lapsen isälle iloisena ja helpottuneena, että olen antanut hänelle anteeksi. Hän ihmetteli vain, mitä olen antanut anteeksi, sillä hän ei koe tehneensä minua kohtaan mitään väärää eikä usko Jumalaan, anteeksi antamiseen tai anteeksi pyytämiseen. En tiedä, huomasiko hän suhtautumisessani mitään eroa, asiasta ei sen jälkeen puhuttu. Kerroin rukousvastauksesta myös joillekin uskoville ystävilleni, he ymmärsivät paremmin, mistä puhuin.

Olin hyvin kiitollinen Jumalalle ja koin, että hän näytti minulle suuruutensa siinä, että antoi minulle voiman antaa anteeksi. En ollut uskonut, että se voisi ikinä olla mahdollista.

- Nainen, 40 v.