Parannuin masennuksesta talvella 2011. Olin sairastanut vakavaa masennusta vuodesta -99. Vaikka elämässä kaikki oli tavallisesti, hyvin, ei minulla ollut elämänhalua. Olin varma että läheisteni elämä olisi paremmin jos kuolisin... Sain hoitoa. Useita sairaalajaksoja, kaksivuotinen psykoterapia, naisten ryhmä ja kuntoutuskursseja. Monenlaista apua lääkitysten lisäksi. Elämä jatkui.

Jumala uudisti uskoni New Wine -kesätapahtumassa 2010. Opin kiittämään ja iloitsemaan. Löysin seurakunnan. Uskoin, että Jumala voi parantaa kenet tahansa, mutta en pitänyt itseäni parantamisen arvoisena. Pikkuhiljaa KohtaamisPaikassa oivalsin Jumalan tahtovan meille kaikille parasta. Uskalsin pyytää esirukousta paranemiseni puolesta. Rukouksen jälkeen sain rohkaisevia sanoja.

Eräänä kertana yhteisten rukousten jälkeen useampi ihminen kävi kertomassa tiedonsanoja, jotka vahvistivat uskoani paranemiseeni. Söin lääkkeitäni kiltisti, kunnes en muistanut uusia reseptiä ja vähensin annostusta. Lääkkeen ostaminenkin unohtui aina ja lopulta olin ollut jo viikkoja ilman kapseleita, mutta voin erinomaisesti. Uskalsin tietoisesti jättää lääkkeeni ja luottaa Jumalaan. Kun olin ollut kaksi kuukautta ilman lääkkeitä kerroin tuttaville ja ystäville parantumisestani, muttei minulla ollut rohkeutta todistaa yleisesti. Pelkäsin sairauden uusivan pian. Niin ei ole käynyt!

Reaktiot paranemiseeni ovat olleet kahdenlaisia. Ihmiset KohtaamisPaikassa riemuitsivat, iloitsivat. Jotkut tutut arvelivat, etten ole oikeasti sairas ollutkaan tai "älä nuolaise ennekuin tipahtaa!" Käyn yhä psykiatrian poliklinikalla harvakseltaan ja saan ylistää Taivaan Isää siellä ja muualla. Terapeutti iloitsee joka kerta uusista arjen onnistumisista, jotka todistavat paranemisen olevan totta. Olen voimaantunut. Elämässani on värit, tuoksut, maut... Olen Jumalan rakas lapsi - niin kuin sinäkin.

- Mirja Honkasalo