Vanhan testamentin puolella luemme tällä viikolla Jesajan loppuosaa. Kirjan alkuosassa oli enemmän eri kansoista ja tuomioista, minkä jälkeen puhuttiin paljon tulevasta messiaasta. Nämä viimeiset luvut 60-66 voisi otsikoida vaikkapa ”loistava tulevaisuus”. Näihin lukuihin on kirjattu suuri määrä lupauksia niin Israelin kansalle kuin koko ihmiskunnallekin. Kaikista jakeista ei aina ole helppo päätellä, mihin aikaan ne tarkkaan ottaen viittaavat: paluuseen pakkosiirtolaisuudesta, Jeesuksen aikaan, nykyaikaan, tuhatvuotiseen valtakuntaan, taivaaseen… Ehkä useampaankin. Joka tapauksessa suuret linjat ovat selkeät, Jumala ei hylkää kansaansa eikä ihmiskuntaa, vaikka monenlaista vaihetta mahtuu matkan varrelle.
Juuri nyt monilla tuntuu olevan päällä melkoinen ilmastoahdistus. On varmasti fiksua pyrkiä järjestämään elämämme niin, ettemme kohtuuttomasti rasittaisi tätä palloa, mutta ahdistua meidän ei mielestäni tarvitse. Kristittyjen tehtävä on tuoda toivoa toisillekin: uhkasi meitä sitten sota, nälänhätä, ilmastonmuutos, syöpä tai vaikka lähestyvä asteroidi, meillä on toivo. Jumala voi auttaa meitä kaiken pahan keskellä ja vaikka me lopulta kuolisimme, mitä sitten? Meillä on edessä loistava tulevaisuus!
”Sinun aurinkosi ei enää laske eikä kuu katoa, sillä Herra on sinun ainaisena valonasi. Sinun murhepäiviesi luku on täyttynyt.” (Jes. 60:20)
Uuden testamentin puolella luemme tällä viikolla suurimmaksi osaksi Jaakobin kirjettä. Sen on ilmeisesti kirjoittanut Jeesuksen veli Jaakob, joka on äänessä Apostolien teoissakin. Hän oli Jerusalemin seurakunnan johtaja ja kärsi marttyyrikuoleman vuonna 62. Kirje on hiukan erilainen kuin muut uuden testamentin kirjeet ja se on aiheuttanut päänvaivaa mm. Lutherille, jonka mielestä Jaakob painottaa liikaa tekojen merkitystä. Jos lukiessaan kuitenkin muistaa, että olemme pelastettuja Jumalan lapsia nimenomaan Jeesuksen sovitustyön ansiosta, kirje tuuppii meitä elämään rohkeasti elämää, joka tuo Jumalalle kunniaa.
Puhuin muutama viikko sitten KohtaamisPaikassa siitä, miten Jumalan perimmäinen tahto, ihanne, eroaa joissain asioissa meitä ympäröivistä arvoista ja asenteista. Yksi seikka, jonka mainitsin, oli kielenkäyttö. Jaakob sanoo aika rajusti: ”Jos joku luulee olevansa Jumalan palvelija mutta ei pysty hillitsemään kieltään, hän pettää itsensä ja hänen jumalanpalveluksensa on turha.” (Jaak. 1:26) Nykymaailmassa, jossa valehdellaan, huijataan, puhutaan härskejä, yllytetään vihaan ja puhutaan pahaa toisista, meidät on kutsuttu puhumaan totta ja hyvää, siunaamaan ja arvostamaan toisia.
Jaak. 2:17 tiivistää eilen mainitsemani Jaakobin korostuksen: usko ilman tekoja on kuollut. Jos ajatus kuulostaa kovin radikaalilta, on hyvä ottaa viereen Jeesuksen omat sanat Matt. 7:26: ”Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle.” Jeesus ja Jaakob puhuvat samasta asiasta. Evankeliumin on siis tarkoitus muuttaa meitä, muokata asenteitamme ja toimintatapojamme.
Käytännön esimerkkinä voisi soveltaa Jaakobin luvun alkua maahanmuuttajiin, joita on tullut ja toivottavasti jatkossakin tulee mukaan KohtaamisPaikkaan. Ovatko he meille samanarvoisia kuin muut? Kysymmekö heiltä kuulumisia kuten vaaleammilta veljiltämme? Kutsummeko heitä mukaan yhteisiin juttuihimme? Yritämmekö tehdä heidän olonsa mukavaksi joukossamme?
Jahas, Jaakob jatkaa vielä kielen ja puheen hallinnasta. Mutta ei siitä sen enempää, nostan sen sijaan esiin yhden lauseen: ”Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin.” (jae 2) Tämä kiinnittää huomiota sikäli, että kun Jaakob paasaa koko kirjeensä siitä, miten kuuluu elää oikein ja hyvin, puhua, toimia ja ajatella, jää helposti mielikuva tiukkapiposta joka itse varmaankin elää ns. täydellistä elämää. Mutta ei näin ollut! Jaakob oli kipeän tietoinen siitä, että virheitä sattuu ja omassakin elämässä on puutteita, mutta ei se silti estänyt häntä puhumasta ihanteiden puolesta.
Tämä teema tulee henkilökohtaisesti lähelle, kun kirjoittaa näitä kommentteja tai valmistelee vaikka julkista opetusta. Pieni ääni olkapäällä kyselee, mikä minä olen tällaisia puhumaan ja että uskottavuuteni olisi ihan olematon, jos toiset tietäisivät kaikki ne kerrat, jolloin olen itse epäonnistunut… Mutta tässä ollaankin samalla ytimessä: meidät on kutsuttu pitämään esillä sitä ihannetta, jonka Raamatusta luemme ja tiedämme oikeaksi. On totta, että epäonnistumme itsekin jatkuvasti, mutta kaiken sen me saamme anteeksi Jeesuksen sovitustyön vuoksi. Ei meidän tarvitse pinnistellä pelastuaksemme, vaan saamme vapaina ja ilman stressiä etsiä Isän tahtoa elämäämme.
Jaakobista jäin ajattelemaan viimeistä jaksoa, sitä miten liian itsevarmoina suunnittelemme tulevaisuutta emmekä huomioi, miten epävarmalla pohjalla elämämme lopulta on. Pari päivää sitten sain tiedon erään ikäiseni ihmisen menehtymisestä äkilliseen sairaskohtaukseen enkä voi välttyä ajattelemasta häntä näiden jakeiden kohdalla. Olin aiemmin rukoillut hänen puolestaan, rukouksiin oli vastattukin – ja yhtäkkiä hän onkin poissa. ”Savua te olette, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu.” (jae 14)
Toisaalta on kuitenkin niin, että mitä enemmän on tekemisissä ihmiselämän rajallisuuden kanssa, sitä enemmän pääasia kirkastuu. Kun elämme kerran jokaisen päivän Isän kädellä, ei lopulta ole niin suuri merkitys sillä, loppuuko tämä maallinen taaperrus ennemmin vai myöhemmin.
Jaakobin kirjeen viimeisessä luvussa kiinnittyy huomioni jostain syystä yhteisöllisyyteen. Meidän tulisi elää sovussa, tunnustaa syntimme toisillemme, rukoilla toistemme puolesta ja ohjata harhautuvia takaisin oikealle polulle. Tuohon aikaan seurakuntaelämä olikin varmaan automaattisesti hyvin yhteisöllistä, meillä taas on painolastina länsimainen yksilökeskeisyys, jolloin uskonelämästäkin tulee yksilösuoritus.
Kuuntelin jokin aika sitten erästä jumalanpalveluselämään liittyvää keskustelua, jossa eräs kirkossakävijä painotti, ettei halua yhteisöllisyyttä. Hän halusi tulla kirkkoon yksin, katsoa rauhassa papin esittämän messun ja lähteä sen jälkeen yksin pois keskustelematta kenenkään kanssa. Kai meitä on moneen lähtöön, mutta aika vieraalta tällainen ajatusmalli kuulostaa itselleni. Pikemminkin toivoisin, että erilaiset ihmissuhteet kutoisivat meitä entistä enemmän lähemmäksi toisiamme, tapahtui se sitten muodollisesti esimerkiksi ryhmien muodossa tai epävirallisesti vaikka pyytämällä kirkolla tapaamaani ihmistä iltapalalle.
Sunnuntai: Jes. 66 1. Piet. 1
Palataanpa viikon lopuksi vielä Jesajan pariin. Evankeliumeista ja Ilmestyskirjasta tutut viimeisistä ajoista kertovat kuvat tulevat vastaan jo Jesajan viimeisissä luvuissa: Jeesuksen paluu, viimeinen tuomio, uusi taivas ja uusi maa, pysyvä ilo ja rauha. On varmaan myös niin, että Jeesus ja apostolit käyttivät mielellään samoja Jesajan käyttämiä kielikuvia, jotka olivat kuulijoille jo entuudestaan tuttuja. Se, mitä tulee kerran olemaan, menee todennäköisesti niin paljon nykyisen käsityskykymme ulkopuolelle, että sen kuvaaminen tällä sanastolla on aika vaikeaa.
Jollain lailla ajattelen, että maailmanhistorian huipennus käärii aika lailla pakettiin ne teemat, joita tälläkin viikolla olemme pohtineet. Taivaassa ei tarvitse murehtia ilmastonmuutosta eikä elämän rajallisuutta. Silloin pääsemme vihdoin eroon synnistä ja voimme keskittyä kunnolla Jumalan tahdon mukaisiin asioihin, näemme vihdoin millaista on, kun Jumalan tahto oikeasti tapahtuu. Varmaan yhteisöllisyyskin puhkeaa aivan uuteen kukkaan! Loistavaa tulevaisuutta odotellessa…
Heikki