”Kukapa menee, jos me emme mee? Ja kukapa tekee, jos me emme tee?” lauloi Jippii-kuoro aikoinaan. Hesekielin kolmas luku pitää sisällään samoja teemoja. Jumala sanoo Hesekielille, että Hän vaatii Hesekielin tilille niiden ihmisten tuhosta, joita Hesekiel ei kehota kääntymään pois synnistä. Kuulostaa aika rajulta, eikö totta? Mutta toisaalta, ehkä tämä vain alleviivaa tärkeällä tavalla sitä, miten ihmisten ei tulisi jäädä tumput suorina odottelemaan Jumalan ihmeitä suoraan taivaasta, vaan todella kääriä hihat ja toteuttaa lähetyskäskyä omalla kohdallaan. Jumala on jostain syystä nähnyt hyväksi antaa meille tällaisen tehtävän ja kun Hän myös lupaa meidät siihen varustaa, niin mitäpä tässä turhaan odotellaan. Kukapa menee, jos me emme mee?
Matteuksen evankeliumin puolella puhutaan siitä, miten opetuslapset eivät kyenneet ajamaan pahaa henkeä ulos pojasta. Jeesus sanoo sen johtuvan siitä, ettei opetuslapsilla ollut tarpeeksi paljon uskoa. Tarkoittaako tämä sitä, että ihmeiden edellytys on riittävä usko? Jeesushan myös teki ihmeitä vähiten siellä missä Häneen vähiten uskottiin. En suoraan sanottuna tiedä. Mutta voisiko olla niin, että ihmeiden paikka on siellä, missä niille ollaan ”valmiita”? Missä usko on jo riittävän vahva, jotteivat ihmeet tule uskon tärkeimmäksi perustaksi? Ihmeet sekoittavat ihmisen elämän ja pään tarvittaessa hyvinkin tehokkaasti, joten on tärkeää, että uskon peruspalikat ovat paikallaan. Jos vähäuskoisen kautta tapahtuisi kauheasti ihmeitä tai Jumala käännyttäisi ei-uskovaiset muutamalla kosmisella tempulla, niin eikö sekasorto olisi melko lailla valmis? Ihmeillä vahvistetaan Sana, ei toisinpäin.
Esteri