Hesekielin neljäs luku on vaikeatulkintaista tekstiä. Historiallinen tietämys auttaisi varmasti tekstin avaamisessa, mutta koska minulla sitä on aika vähän, niin nostan esille sen yhden ajatuksen, joka tekstistä nousi. Jumala antaa Hesekielille ohjeet syödä tietyllä tavalla, ja nämä ohjeet symboloivat Jerusalemin tulevaa ahdinkoa. Laittaako Jumala Hesekielin tuntemaan empatiaa? Profeettahan voisi ihan hyvin vain saarnata ihmisille heidän synneistään ja niistä seuraavista rangaistuksista, mutta sen sijaan Hesekiel näyttää joutuvan tilanteeseen, jossa hän kokee tuskan, josta tulee profetoimaan. Olisiko siinä esimerkki meillekin? Ei pelkästään kertoa ihmisille, mitä synnistä seuraa, vaan myös itkeä ja kulkea heidän rinnallaan silloin, jos synnin seuraukset satuttavat heitä?
Matteuksen evankeliumin kahdeksastoista luku on kokonaisuudessaan yksi lempilukujani Raamatussa. Ensiksikin Jeesus selittää monista eri näkökulmista, miten Jumala ei halua meistä kenenkään eksyvän. Olemme kuin lapsia tai lampaita, joita Jumala haluaa vetää yhteyteensä. Toiseksi Jeesus antaa myös tärkeitä kehotuksia seurakuntaelämään: meidän tulisi aina lähestyä toisiamme kunnioituksella ja herkkyydellä. Miksi muuten Jeesus kehottaisi juttelemaan ensin kahden kesken ja sitten vasta ylemmillä tasoilla? Kolmanneksi Jeesus antaa upean vertauksen armon suuruudesta. Mies, joka ei olisi koko elämänsä työllä voinut maksaa takaisin, sai anteeksi, mutta ei voinut armahtaa toista, joka oli hänelle velkaa maksettavissa olevan summan. Tämä on kohta, jonka edessä me kaikki olemme nöyriä. Me emme anna anteeksi, me emme ajattele toistemme parasta, emmekä rakasta. Mutta kun kristittyinä tiedämme, miten hirvittävän paljosta meitä on armahdettu, aukeaa sydämemme toivottavasti näkemään koko ajan enemmän ja enemmän sen, että armo antaa elämän. Niin suhteessa Jumalaan kuin toisiin ihmisiin. Eikä näitä kahta voi erottaa toisistaan.
Esteri