Jos edellisen luvun lukemisen jälkeen jollekin jäi vielä epäselväksi, että Israelin valinta Jumalan kansaksi tapahtui silkasta armosta, niin tämänpäiväisen tekstin jälkeen asia lienee selvä! Israelia verrataan heitteille jätettyyn vastasyntyneeseen, jonka Jumala armahti, sääli ja hoiti kuntoon.
Tässä luvussa Israelin ja Jumalan suhdetta verrataan myös avioliittoon. Epäjumalien palvontaa taas verrataan aviorikokseen käyttäen melkoisen suorasukaista kieltä. Näyttää siltä, että Israelilaiset olivat lainanneet jumalia käytännössä jokaiselta naapurikansalta. Kenties vieraiden jumalien palvontaa ja niille uhraamista oli käytetty myös diplomatiana, koska tekstissä puhutaan myös lahjojen antamisesta toisille kansoille ja niiden jumalille. Jumalan silmissä tällainen ”järkipolitiikka” oli tietysti väärin, enkä usko, että siitä oli muutenkaan hyötyä, koska kyllähän ihmiset jo silloinkin osasivat nähdä laskelmoinnin läpi.
Tämä luku osoittaa selvästi, että ei ole sama mihin uskoo. Muiden jumalien palvonnassa ei ollut kyse vain siitä, mikä on oikea ja mikä väärä jumala. Eri jumalat eivät siihen(kään) aikaan olleet samanlaisia ja noin vain vaihdettavissa. Kuten tekstissä käy ilmi, vieraat jumalat halusivat jopa lapsiuhreja. Ne olivat siis hirveän vaativia ja hallitsivat ihmisiä pelolla. Siinä mielessä tekstin hurja, jopa alatyylinen sävy, on hyvin perusteltavissa.
Meille tämä luku osoittaa ennen kaikkea sen, että suhteemme Jumalaan on rakkaussuhde. Jumalalle ei ole yhdentekevää se, ketä tai mitä palvomme, vaan Hän kiihkeästi haluaa suhdetta meihin.
Helluntaita on pidetty seurakunnan syntymäpäivänä. Kuten edellisestä luvusta kävi ilmi, Jerusalemissa oli jo sitä ennen tiiviisti yhteyttä pitävä Jeesukseen uskovien ihmisten joukko. Siinä mielessä siellä oli jo seurakunta, eikä ollut sattumaa, että he olivat kaikki yhdessä koolla sinä päivänä. Helluntai kuitenkin muutti tuon joukon ulospäinsuuntautuneeksi ja voimaa täynnä olevaksi iloiseksi joukoksi, joka ikään kuin imi joukkoonsa uusia ihmisiä joka päivä. Seurakunta ei siis sanana tässä mielessä kuvaa pelkästään ihmisten joukkoa, vaan siihen liittyy myös ajatus siitä, minkälaista heidän keskuudessaan on. Seurakunta ilman Pyhää Henkeä on ehkä enemmän jonkinlainen kerho.
Joskus minusta tuntuu siltä, että nykyseurakuntaa kuvaisi usein paremmin Apostolien luku 1 kuin helluntain jälkeinen alkuseurakunta. Tarvitsemme epäilemättä uudestaan ja uudestaan kokemuksen Pyhän Hengen kaiken muuttavasta läsnäolosta.
Helluntaikertomuksessa toistuu pari kertaa sana ”kieli”. En tosin tiedä, onko näin alkukielessä vai pelkästään suomenkielisessä käännöksessä. Minulle se joka tapauksessa kertoo siitä, että Pyhä Henki luo yhteyttä. Hän auttaa meitä puhumaan tavalla, joka koskettaa ja auttaa toisia ihmisiä. Pyhä Henki auttaa meitä myös kuuntelemaan ja vastaanottamaan. Paikalle tulleet ihmiset olivat saman tien valmiita tulemaan mukaan ja liittymään seurakuntaan.
Tämän luvun ääressä on luontevaa pyytää Pyhää Henkeä tulemaan ja uudistamaan myös meidät ja meidän seurakuntamme.
Marko