Mitä pitäisi ajatella synnintunnustuksesta? Tämä ei ole todellakaan mikään teologinen esitys asiasta, vaan omakohtainen pohdinta juuri tässä ja nyt.
Yleensä ensimmäinen asia, jonka aamulla rukouksessa sanon, on: ”Jeesus, ole minulle syntiselle armollinen ja anna kaikki syntini ja vääryyteni anteeksi.” Sama toistuu iltarukouksessa. Päivälläkin saatan huokaista ns. syntisen rukouksen: ”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä ihmistä.” Monesti, yleensä aamulla, muistan myös kiittää siitä, mitä Jeesus on puolestani tehnyt (vrt. mm. Mark. 15).
Aloin miettiä, onko tämä synti- ja/tai itsekeskeistä? Pitäisikö sittenkin aloittaa ylistämällä ja kiittämällä Jumalaa? Ehkä järjestyksellä ei ole kuitenkaan väliä. Tärkeää on, että molemmat elementit ovat rukouksessa mukana. Vaarallista kuitenkin voisi olla, jos vain jää omaan syntisyyteensä ja synteihinsä rypemään, eikä näe ja ymmärrä Jeesuksen sovitustyön merkitystä omalla kohdallaan.
On hyvä, että jumalanpalveluksen alussa on yhteinen rippi, synnintunnustus ja synninpäästö. Monesti voisi kuitenkin olla hyvä, että olisi mahdollisuus yksityiseen rippiin ja synninpäästöön. Tämä voisi toteutua esimerkiksi pienryhmissä, joissa opimme tuntemaan toisiamme ja luottamaan toisiimme, jolloin kipeät, mieltä painavat asiat voi pukea sanoiksi muiden kuultavaksi. He voivat sitten julistaa synninpäästön.
Hyvin lohdullisia Danielin synnintunnustuksessa ovat Gabrielin sanat (Dan. 9:23): ”Heti kun aloit rukoilla, lähti liikkeelle sana, ja minä tulin kertomaan sen sinulle, sillä Jumala rakastaa sinua.” Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä ja Hän haluaa, että voisimme elää puhtain mielin ja ajatuksin. Synnintunnustus ja synninpäästö ovat meille annettuja työkaluja, joiden avulla voimme tätä Jumalan vapauttavaa rakkautta kokea.
Pekka