Hab. 3, Gal. 2

Päivän luvun äärellä jäin miettimään sitä, että miten helposti itse ripustaudun siihen, mitä teen tai saan aikaiseksi. Miten syvässä minussa onkaan se asenne, että yritän ansaita ja saavuttaa jotain, jotta sitten olisin hyväksytty, rakastettu, kuuluisin joukkoon. Näin näyttää olleen Pietarillakin! Psykologit osaavat paremmin selittää, miten nämä mekanismit ihmisen sisimpään syntyvätkään ja miten voimakkaasta ne ohjaavat käyttäytymistä. Mutta viime kädessä lienee kyse siitä, että elämme syntiinlangenneessa maailmassa, jossa yhteys Jumalaan on rikki. Alunperin ihminen luotiin läheiseen ja avoimeen suhteeseen Jumalan kanssa. Kaikki oli hyvin. Kunnes ihminen halusi olla kuin Jumala, tietää kaiken. Tuli syntiinlankeemus ja kaikki rikkoontui. Tästä lähtien ihminen on sekä paennut Jumalaa, että etsinyt ja kaivannut pääsyä takaisin läheiseen yhteyteen. (1 Moos 3)

 

Kaikki uskonnot omalta osaltaan kuvastavat tätä tilannetta. Ihminen etsii tietä takaisin Luojansa yhteyteen. Yrittää keksiä keinoja, miten saisi Jumalan lepytettyä ja saisi rauhan Jumalan kanssa. Kaikissa muissa uskonnoissa ihminen ikäänkuin yrittää itse kiivetä tikapuita pitkin taivaaseen onnistumatta siinä, koska tikapuut eivät vain yllä niin korkealle. Kristinuskossa Jumala itse laski taivaasta alas tikapuut ja tuli itse niitä alas ollakseen ihmistä lähellä, rakasti ja rakastaa. Ja viimein Jumala itse kantaa ihmisen taivaan kotiin. ”Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa.” (Room 5:1)

 

Taas kerran muistutan itseäni siitä, että olen rakastettu. Jeesus rakastaa minuakin. Opettelen ottamaan vastaan rakkautta. Ja tältä pohjalta voin opetella rakastamaan toisia. 

”Sen elämän, jota tässä ruumissani vielä elän, elän uskoen Jumalan poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani. Minä en tee tyhjäksi Jumalan armoa; jos näet vanhurskaus saadaan lakia noudattamalla, silloin Kristus on kuollut turhaan.” (Gal 2:20-21)