Ensimmäisen Mooseksen kirjan 25. luku kertoo sekä Abrahamin että Ismaelin kuolemasta. Abraham kuoli ”korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena”, samoin Job. Kaikki meistä varmasti toivoisivat tätä omalle kohdalleen: mahdollisuutta saattaa kaikki päätökseen, lähteä rauhassa. Katsoin kuitenkin juuri ennen Raamatun avaamista (osittain itkien) elokuvan Tähtiin kirjoitettu virhe, joka kertoo syöpää sairastavista nuorista. Kuinka maailmassa voikaan olla mitään niin epäreilua kuin parantumaton syöpä nuorella ihmisellä? Onneksi päivän luvussa kerrotaan myös siitä, miten Jumala antoi lapsettomalle pariskunnalle, Iisakille ja Rebekalle, Esaun ja Jaakobin. Jumala, joka kykenee antamaan elämän, kykenee myös kulkemaan kanssamme sen päättyessä. Ei se siltä aina tunnu, sillä kuolema on jotain täysin tuntematonta, mutta Raamatun valossa voimme yrittää löytää enenevässä määrin rohkeutta kuoleman kohtaamiseen.
Ensimmäinen tessalonikalaiskirje päättyy kehotukseen valvoa. Paavali tekee kuitenkin selväksi, että se ei tarkoita määräaikojen laskemista (jae 2), vaan nimenomaan uskossa vaeltamista. Olen huomannut, että joskus itse saatan katsoa omaa elämääni sormien läpi ajatellen, että ”eihän tässä mitään kiirettä ole, mulla on aikaa laittaa hommat kuntoon”, vaikka ei välttämättä ole. Toisaalta en kyllä toivoisi kenenkään myöskään ahdistuvan liikaa uskonkriisesitä yms. Jeesuksen toisen tulemisen vuoksi, sillä liika pelko lamaannuttaa ja kääntää katseen ihmiseen itseensä. Ehkä meidän tehtävämme on vain pysyä Jeesuksen vierellä ja ymmärtää, että tämä aika on rajallinen? Kirjeen loppupuolella on hirveä määrä erilaisia ohjeita uskossa vaeltamiseen, ja jokainen löytää sieltä takuulla jotain ajankohtaista. Jospa toteutamme valvomista tänään vaikka ottamalla niistä jonkun oikein kunnolla pureskeltavaksi!
Esteri