VT:n puolella ei homma mene oikein putkeen millään tavalla. Jaakob pettää isänsä ja veljensä, Rebekka vetelee naruja taustalla, Iisak ei tunnista kunnolla omia poikiaan ja Esau ei välittänyt pari lukua sitten koko esikoisuudestaan tai perinnöstään vähääkään… Kaikki tämä rikkoo perhettä entisestään ja Jaakob joutuu lähtemään pakoon, muuten olisi saattanut olla hengenlähtö lähellä. Tuohon aikaan ei vielä voinut puhua järjestäytyneestä yhteiskunnasta, joten oman käden oikeus oli vahva.
Itseäni tämä muistuttaa ainakin siitä, että kovin epätäydellisiä olivat nuo patriarkat, joita myöhemmin hehkutetaan uskon sankareina. Jos on kovin hapuilevaa tämä omakin vaellus toisinaan, niin ainakin olemme hyvässä seurassa…
Toinen ajatus nousee siitä, että Jaakob ja Esau pitivät siunausta todella, todella suuressa arvossa! En tiedä, onko siunaaminen kokenut inflaation nykyään, mutta ainakin luulen, että sillä voi olla todellisuudessa suurempi merkitys kuin ehkä ymmärrämme. Silloinkin, kun tuntuu vaikealta rukoilla toisen puolesta, eikä oikeita sanoja tahdo löytyä, voi ainakin siunata.
Tessalonikalaiskirjeessä puhutaan antikristuksesta, vaikka kyseistä sanaa ei tässä luvussa käytetäkään. Jumalan vihollinen toimii monella tavalla, mutta lopulta maailmanhistorian näyttämölle astunee aivan konkreettinen henkilö, joka pyrkii tuohoamaan kristityt ja kristinuskon. Tämä luku on tietysti hyvää polttoainetta erilaisille lopunajan spekulaatioille, mutta itse haluaisin tarttua luvun alkuun (2-3). Miksi Paavali puhuu tästä? Jotta emme säikähtäisi tai menettäisi malttiamme, kun joku toinen puhuu maailmanlopusta tms. Lopunajan tapahtumat vierivät sitten joskus aikanaan siten kun vierivät ja lopussa Saksa Jeesus voittaa. Me voimme olla rauhallisin mielin koko hässäkästä.
Heikki