Tässä luvussa kerrotaan siitä, miten Jaakob ja Esau tapasivat pitkän tauon jälkeen. Jaakobin ja Esaun suhde oli vaikea. Jaakobhan oli huijannut sokeaa isäänsä ja Iisak oli siunannut hänet Esaun sijasta esikoiselle tarkoitetulla siunauksella. Tosin Esau oli aiemmin myynyt esikoisuutensa Jaakobille vastineeksi ruoasta, joten en osaa oikein sanoa, oliko se nyt sitten väärin vai oikein. Joka tapauksessa tilanne oli mennyt niin pitkälle, että Jaakob oli joutunut lähtemään pakoon, koska Esau halusi tappaa hänet.
Itse ajattelen, että Esaun ja Jaakobin välisessä kiistassa oli pohjimmiltaan kyse isän suosiosta. Raamatusta voi päätellä, että siihen aikaan oli yleistä, että vanhemmilla oli lastensa joukossa suosikki. Iisakin suosikki oli aiemmin ollut Esau, mutta tilanne oli muuttunut. Esau syytti tilanteesta Jaakobia. Minusta tämä tuntuu epäoikeudenmukaiselta, koska luonnollisempaa olisi ollut tuntea katkeruutta isää kohtaan. Mutta näinhän se sisarusten välillä usein menee. Jaakobille ei varmasti ollut helppoa palata. Totuus oli kuitenkin se, että hänellä ei oikein ollut paikkaa, mihin mennä. Hän oli asunut appensa Labanin luona, mutta sekin suhde oli tulehtunut.
Uhkaavasta tilanteesta huolimatta kaikki meni lopulta hyvin. Veljet tekivät sovinnon. Minun mielestäni asiaan vaikutti suuresti se, että Jaakobin käytös oli niin nöyrää. Ensimmäistä kertaa elämässään hän kohteli Esauta kunnioittavasti. Toki se oli tuossa tilanteessa aika luonnollista. Esaulla oli mukanaan 400 miestä, joten häntä saattoi kutsua vähintään heimopäälliköksi, kenties jopa kuninkaaksi. Joka tapauksessa Jaakobin käytös osoitti, että hän oli kasvanut aikuiseksi, joka osaa ottaa muutkin huomioon ja ymmärtää heidän tarpeitaan.
Tämän tekstin äärellä pyydän armoa ja sovinnollista mieltä perhesuhteisiimme.
Tekstissä keskitytään leskiin ja heidän asemaansa. Ymmärrän tämän niin, että tässä on kyse seurakunnan tarjoamasta sosiaaliturvasta. Paavali korostaa, että leskistä täytyy ehdottomasti pitää huolta. Ensisijaisesti vastuu tästä kuuluu heidän perheelleen, mutta mikäli perhettä ei ole, niin sitten he ovat seurakunnan yhteisen vastuun piirissä. Mutta vain jos he todella tarvitsivat apua.
Tämä kuulostaa todella tutulta, koska vastaavaa keskustelua käydään jatkuvasti nykypäivänäkin. Minusta tuntuu siltä, että meidän yhteiskunnassamme asenteet ovat koventuneet. Nykyään keskustelun kärki ei ole aina siinä, kenelle vastuu vähäosaisista kuuluu, vaan enemmänkin siinä, tarvitseeko heitä auttaa ollenkaan. Sekin tekstissä on tuttua, että nykypäivänäkin seurakunta nähdään vähäosaisten auttajana, mutta sosiaaliavusta on tullut kenties vähän kasvotonta verrattuna Paavalin aikoihin.
Tämän tekstin äärellä pyydän sitä, että seurakunnassamme kantaisimme toisistamme huolta myös taloudellisesti.
Marko