Sekä Psalmi 1 että Johanneksen kirjeen toinen luku käsittelevät tärkeää teemaa: Jumalan lain tutkimista ja Jumalan tahdossa elämistä. Meille protestanteille saattaa olla välillä vaikeaa käsitellä raamatunkohtia, jotka peräänkuuluttavat tekojen merkitystä osana uskoa, mutta niitä on Raamatussa sen verran paljon, ettemme voi ohittaa niitä. Kyllä teoilla on merkitystä. Mutta ei siksi, että pelastuisimme niiden kautta, vaan siksi, että ne kertovat sydämemme tilasta. Jumalan käskyt ovat hyviä ja niiden pitäminen lisää rakkautta Häntä kohtaan, päinvastainen toiminta taas alkaa vaikuttaa pikkuhiljaa siten, ettemme enää näe Jumalan hyvää tahtoa.
Olen itse kamppaillut näiden asioiden kanssa rajusti viime vuosina. Mitä tehdä tai ajatella, kun oma elämä ei julistakaan Jumalan kunniaa, eikä asiaa saa korjattua tahdonvoimalla? Olen löytänyt kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että käskyjen pitäminen näkyy eniten ja tärkeimmin asenteen tasolla: hylkäänkö periaatteellisesti Jumalan käskyt vai säilytänkö herkkyyteni niille? Jaksanko rukoilla paremman huomisen puolesta vai vaivunko kyynisyyteen? Toinen on suoraan Raamatusta: ”Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus” (1. Joh. 2:1). Jumala ei hylkää, niin kauan kuin minä en hylkää Häntä. Sellaisesta pelosta käsin ei kannata toimia. ”Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää.” (2. Tim. 2:13).
Esteri