Viidennen Mooseksen kirjan kolmastoista luku kehottaa israelilaisia surmaamaan keskuudestaan epäjumalien palvojat, olivat he kuinka rakkaita tai läheisiä tahansa. Tämä eroaa hivenen meidän kulttuurillemme tyypillisestä ”ei ole absoluuttista totuutta”-ajattelusta. Uuden testamentin puolelle jatkaessa huomaamme, ettei Jumala enää halua meidän surmaavan ns. vääräuskoisia, mutta mieleeni nousee silti, voisiko tämä Vanhan testamentin kohta kertoa edelleen jotain Jumalan luonteesta. Paasasin eräs ilta miehelleni nukkumaan mennessä, että pitkällisen harkinnan jälkeen en voi paitsi kristittynä niin myöskään ajattelevana ihmisenä uskoa siihen, ettei olisi olemassa absoluuttisia totuuksia, en voi täyttää tämän yhteiskunnan mittapuuta aikuisesta ajattelusta. Sillä mitä saa aikaan se, jos ei ole perimmäistä totuutta? Merkityksettömyyttä, juurettomuutta, epävarmuutta, yksinäisyyttä… Ehkä nykyään ei haluta, että on totuuksia, koska halutaan olla totuuksista vapaita, mutta Jumala tietää paremmin: me tarvitsemme syyn. Näin ollen Jumala osoittaa meille rakkautensa siinä, ettei Hän halua meidän eksyvän Hänen luotaan väärille teille, väärien jumalien luokse.
Apostolien tekojen luku on melko teoriapainotteista luettavaa, kun Paavalia siirrellään edelleen virkamieheltä toiselle. Siirtelyssä suureksi eduksi näyttää olleen se, että Paavali oli juridisesti valveutunut ja osasi mm. vedota oikeassa kohden keisariin. Minusta on hienoa nähdä myös nykypäivänä kristittyjä, jotka osaavat käyttää yhteiskunnallisia rakenteita evankeliumin hyväksi. Keskinäiset riita-asiat tulisi toki sopia ennemmin seurakuntien kesken, mutta ulkomaailmaan suuntauduttaessa Jumalan valtakunnan työ voi saada huomattavasti lisää vakuuttavuutta kristittyjen yhteiskunnallisesta osaamisesta ja valveutuneisuudesta.
Esteri