Pitkä erämaavaellus on nyt takana. Joosua perii Mooseksen aseman kansan johtajana. Tässä vaiheessa Israelissa ei ollut kuningasta, joten valta ei periytynyt suvuittain, vaan Jumala valitsi johtajan. Joosua oli yksi niistä, jotka kävivät vakoilemassa luvattua maata Mooseksen aikana ja hän ja Kaleb olivat ainoat, jotka uskoivat Israelilaisten mahdollisuuksiin. Hänet siis valittiin siksi, että hän luotti Jumalan lupauksiin eikä antanut pelolle (liikaa) valtaa.
Tätä taustaa vasten on huomiota herättävää, että tässä luvussa Joosualle sanotaan lause: ”Ole luja ja rohkea” peräti neljä kertaa! Oliko hän vanhemmiten menettämässä luottamustaan? Vai oliko Joosua todellisuudessa luonteeltaan arka ja hänen täytyi tietoisesti valita Jumalaan luottaminen uudestaan ja uudestaan? Kenties kyseessä olikin Jumalan epäsuora lupaus antaa Joosualle rohkeutta tarpeen mukaan. Tai oliko kehotus suunnattukin varsinaisesti Joosuan seuraajille? Tällöin tästä kehotuksesta tulisi ikään kuin motto Joosuan koko hallinnolle. Emme voi tietää, mikä näistä vaihtoehdoista on oikein, vai onko yksikään. Voihan olla, että Joosua oli koko ajan ollut luja ja rohkea ja Jumala vain kehotti häntä olemaan oma itsensä. Tällöin kehotuksen voisi ”suomentaa” vaikka näin: ”Nyt olet johtavassa asemassa ja valta voi houkutella sinut varmistelemaan asemaasi tai tehdä sinusta liian mukavuudenhaluisen. Älä unohda sitä, minkä vuoksi sinut valittiin tähän tehtävään, vaan jatka samaan malliin. ” Hauska juttu muuten: kun olin kirjoittanut tämän tekstin, niin huomasin, että Heikki oli pohtinut tätä samaa asiaa viime torstain kirjoituksessaan, vähän eri näkökulmasta.
Ole luja ja rohkea! Tämän lupauksen ja kehotuksen haluan ottaa tästä luvusta mukaani tähän päivään.
Tämä luku sisältää Jeesuksen opetuksia ja vastauksia Hänelle esitettyihin kysymyksiin. Jotkut näistä kysymyksistä olivat pahantahtoisia ja niiden tarkoitus oli saada Jeesus kiinni sanoistaan. Tämä jotenkin muistuttaa nykyaikaa. Mekin elämme tilanteessa, jossa varsinkin julkisuuden henkilöt voivat joutua todellisiin vaikeuksiin, jos he asettavat sanansa tavalla tai toisella epäkorrektisti. Tämän vuoksi on mielenkiintoista seurata, miten Jeesus pelasi tätä julkisuuspeliä.
”Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” Tämä oli Jeesuksen vastaus, kun Häneltä kysyttiin, pitääkö maksaa veroja. Itse kysymys oli tietysti ansa. Israelin valtio oli roomalaisten miehittämä ja siellä oli vahva sisäinen vastarintaliike. Heitä ei kannattanut suututtaa. Toisaalta roomalaiset olivat ankaria isäntiä ja heidän valtansa perustui kovaan kuriin, jota ylläpiti voimakas armeija. Jos Jeesus olisi sanonut, että veroja ei tarvitse maksaa, niin se olisi ollut avoin kehotus kapinaan. Minusta olisi ollut aivan ymmärrettävää, jos Jeesus olisi kieltäytynyt vastaamasta koko kysymykseen, koska se oli niin selvästi pelkkä kierous.
Mitä tuo vastaus sitten oikeastaan merkitsi? Tekstissä sanotaan, että se jätti kysyjät ymmälleen, joten sitä ei ole ihan helppo ymmärtää. Itse ymmärrän sen niin, että Jeesus antoi vastaukselle raamit ja pakotti kysyjät ottamaan itse kantaa. Asetelmana ei ollut enää ”Jeesus vastaan paha kysymys”, vaan Hän kehotti kysyjiään vastaamaan kysymykseensä itse. Tehkää niin kuin on oikein. No mikä sitten on oikein? Tilannehan oli se, että rahoja oli kahta tyyppiä. Oli roomalaisten rahaa, jossa oli keisarin kuva. Näitä käytettiin verojen maksuunkin. Sitten oli temppelirahaa. Kirjaimellisesti siis kaksi erillistä järjestelmää. Jeesuksen vastaus tuo julki sen, että vastakkainasettelun sijaan on mahdollista elää sovussa näiden rinnakkaisten järjestelmien kanssa. Ottamatta edes suoraa kantaa siihen, onko verojen maksaminen ”oikein” vain ei. Taustalla oikeastaan on koko ajan ajatus siitä, ettei tämä ole tärkeä kysymys ollenkaan.
Mikä sitten on tärkeää? Se tulee esiin vaikkapa tämän luvun lopussa: Tärkein on tämä: ”Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi. Toinen on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näitä suurempaa käskyä ei ole.”
Kirjanoppineet kyselivät ja pohtivat kaikenlaista, mutta näin tehdessään unohtivat kokonaan asian ytimen. Tämä johti pinnallisuuteen. Tästä syystä heitä parempana esimerkkinä kuuliaisuudesta toimikin köyhä leski. Tämä laittoi uhriarkkuun koko omaisuutensa, vaikka kukaan ei katsonut, eikä hän saanut siitä mitään kiitosta.
Tämän tekstin ääressä pyydänkin viisautta keskittyä olennaiseen.
Marko