Tämän päivän Vanhan testamentin kohta jatkaa arkista kuvausta muinaisesta Israelista. Salomon suuruutta ja viisautta kuvaillaan ja Salomon ja Hiramin kohtaaminen saa aikaan uuden, tärkeän hankkeen alkamisen. Salomo sai suuruutensa siunauksena Jumalalta, mutta pohdin tänään silti sitä, mitä Salomon tarina kertoo kristitylle omaisuuteen suhtautumisesta. Erityisesti Uuden testamentin puolelta selvää on, että omaisuuteen ei tule kiintyä liiaksi. Lisäksi nykyään ei ole kovin hyveellistä elää leveästi maapallolla, jonka resurssit niukkenevat ja ihmismäärä kasvaa. Mutta toisaalta, oikealla asenteella ja vastuullisesti käytettynä omaisuus voi olla myös siunaus, eikä meidän tulisi nähdä sitä automaattisesti negatiivisessa valossa. Lähtökohtainen negatiivisuus voi uskoakseni saada aikaan turhaa syyllisyyttä ja kateutta. Herra antoi tai Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi.
Jaakobin kirjeen toinen luku puhuukin aluksi rikkaudesta. Rikkaus on todellakin ongelma, jos ihmisiä aletaan arvottaa sen perusteella. Jättäkäämme sellainen pois! Muutoin Jaakobin kirjeen toinen luku lienee yksi protestanttisissa piireissä eniten kiistellyistä luvuista. Emmekö pelastukaan pelkästä armosta? Olen itse ymmärtänyt tämän niin, että aito usko väistämättä synnyttää tekoja. Järjestys on siis edelleen se, että uskosta pelastutaan, mutta tekoja tarkkailemalla voidaan valvoa uskon elävyyttä, eli käytännössä uskomme saa lisää sisältöä. Tulin vähän aikaa sitten omissa pohdinnoissani siihen lopputulokseen, että oman Raamatun lukemiseni pohjalta en voi mitenkään perustella ajatusta, että teoillamme ei olisi merkitystä. Niillä on ihan hirveän iso merkitys! Ei kai muuten kaikissa kirjeissä kehotettaisi pyrkimään hyvään. Mutta ratkaisevan tärkeä pointti tässä on se, että emme tee tekoja pelastuaksemme, vaan koska meidät on pelastettu. Suostumme Jumalan kanssa yhteistyöhön ja kasvamme uskossamme hänen armostaan. Ei siis tarvitse pelätä tai stressata. Pyhän Hengen työ riittää.
Esteri