Tänään Vanhan testamentin kohtaa lukiessa minulle tuli mieleen aika hassu sovellustapa. Ennen Salomon kuolemaa kerrotaan, miten viisas ja varakas hän oli: käydään kohta kohdalta läpi, miten suuresti häntä siunattiin hänen elämänsä aikana. Voisiko ajatella, että tämä oli kiitollisuutta elämän suurien realiteettien edessä? Meillä ei ole tietenkään yhtä hienoja saavutuksia, mitä esitellä, mutta entä jos itsekin kertoisimme elämästämme samanlaista tarinaa silloin, kun tuntuu, että elämän raaka todellisuus iskee päin kasvoja? Jos vaikka itse koen, että en saa elämässäni mitään aikaiseksi, voisin todeta: ”Esterillä oli elämässään yllin kyllin hyvyyttä: joka aamu antoi Herra auringon jälleen nousta ja uuden armon päivän alkaa. Herra siunasi häntä vuodesta toiseen ihanilla ihmisillä jne…” Voisiko tämä olla meille tapa kiittää Herraa, kääntää katseemme hyvään ja iloita?
Matteuksen evankeliumin neljäs luku kertoo, miten Jeesusta kiusattiin ennen kuin Hän aloitti toimintansa. Kertomuksesta nousee mieleen kolme ajatusta, joista ensimmäinen on se, että kiusaus ei ole vielä synti, toinen se, että Jeesus omien kiusaustensa myötä kykenee ymmärtämään meidän kipujamme, ja kolmas se, että kiusausten voittamiseksi Jeesus tukeutui Jumalan Sanaan. Kaikki kolme ovat äärimmäisen tärkeitä ja hyödyllisiä periaatteita uskonelämässä! Muutoin neljäs luku kuvailee Jeesuksen toiminnan aloittamista: Jeesus mm. kutsui ensimmäiset opetuslapset. Luon katsetta jo vähän evankeliumien loppupuolelle, sillä lopettelin eilen Johanneksen evankeliumin ja mietin Jeesuksen ja Pietarin viimeistä keskustelua. Totesin, miten hienoa on se, että kutsu käy kerran toisensa jälkeen. Ensimmäinen kutsu on tärkeä ja upea, mutta myös sitten, kun olemme möhlineet (kuten Pietari), tulee Jeesus joka kerta uudestaan ja lausuu kaksi niin kaunista ja rohkeaa sanaa: ”Seuraa minua”. Mitä sinä vastaat tänään?
Esteri