Päivän Vanhan testamentin kohta ei ylennä mieltä ihmisten sopuisuudella. Tänään tulin ajatelleeksi kuitenkin sitä, miten Rehabeam toimii mielestäni oikein kysyessään läheisiltään neuvoja israelilaisille vastaamiseen. Minusta tuntuu usein siltä, että meidän kulttuurissamme arvostetaan sanavalmiutta ja kannanottoa, mutta mitä haittaa voisi olla siitä, jos joskus myöntäisi ihan suoraan, että ei tiedä tai osaa vielä vastata? Todennäköisesti ääriajattelu vähenisi, empatia ihmisten välillä lisääntyisi ja omakin mielenterveys paranisi, kun olisi avoin oman keskeneräisyytensä kanssa. Se ei tietenkään tarkoita, että epävarmuuteen tarvitsisi jäädä. Totta kai aina kannattaa etsiä tietoa ja keskustella ihmisten kanssa, niin kuin Rehabeamkin teki, mutta alkajaisiksi ihmisen voi olla joskus parempi myöntää, ettei hän osaa vastata.
Matteuksen evankeliumia lukiessa tuli tuskainen olo: tässä on ihan liian paljon tärkeää asiaa yhdelle päivälle! Mutta no, yritetään tiivistää. Itse kai pyörittelen eniten tämän luvun kohdalla sitä, miten korkeat ovatkaan hyvyyden kriteerit. Hyväksi ihmiseksi on ehkä vielä toivoa päästä, jos kriteerinä on esimerkiksi se, ettei tapa ketään, mutta jos kriteerinä on se, ettei saa edes haluta toiselle pahaa, ei meistä kukaan enää voi nousta ylpeydellä pystyyn. Tällaisessa tilanteessa on kaksi lähestymistapaa. Joko 1) Jumala vaatii liikoja ja on epäreilu, jolloin seurauksena voi olla uskon merkityksen kaventuminen. Tai 2) Kaikki tämä pitää täysin paikkansa: minun pitäisi pystyä tähän, mutta en pysty. Tällöin armolla on, Elina Salmisen sanoin, ”syvyyttä, johon sukeltaa”. Kyse ei ole enää yksittäisistä tekemisistä tai tekemättä jättämistä, vaan kokonaisesta langenneesta, rikkinäisestä elämästä, jossa ei ole mitään toivoa ilman Jeesusta. ”Laki tuli maailmaan sitä varten, että rikkomus tulisi suuremmaksi. Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä armo on tullut ylenpalttiseksi” (Room. 5:20).
Esteri