”Kun Asa kuuli nämä profeetta Asarjan, Odedin pojan, sanat ja ennustukset, hän sai rohkeuden poistaa iljettävät epäjumalankuvat koko Juudan ja Benjaminin alueelta ja niistä kaupungeista, jotka hän oli valloittanut Efraimin vuoristosta.” Päivän Vanhan testamentin kohta esittelee meille tilanteen: kun profeetta julistaa Jumalan hyvyyttä, seuraa laaja luopuminen synnistä. Periaatteessa meille pitäisi varmaan olla itsestäänselvää, että tämä on hyvä järjestys julistaa myös evankeliumia, mutta haluan korostaa sitä, koska koen, että sen tarjoama sielunhoidollisuus on tärkeää. Synnintunto ja parannus ovat erottamaton osa kristillisyyttä, sillä uskomme on turhaa, jos emme nää itsessämme mitään pelastettavaa. Mutta emme kuitenkaan voi aidosti haluta niitä, jos Pyhä Henki ei ensin tule ja näytä meille hyvyyttään. Yleensä kuulemma ajatellaan, että järjestys uskoon tulemisessa on ”behave, believe, belong ja bless” (suomeksi käyttäydy, usko, osallistu, tule siunatuksi), kun oikeasti se voisi olla ennemminkin ”bless, belong, believe ja behave” (eli tule siunatuksi, osallistu, usko ja käyttäydy). Kristinuskossa ei ole kyse siitä, että jatkuvasti täytyy paniikissa muuttaa itse itseään, vaan siitä, että Jumalan hyvyys ja rakkaus tekee meissä työtään.
Uuden testamentin puolella Jeesus antaa ohjeita opetuslapsilleen, jotka ovat lähdössä lähetystyöhön. Näistä ohjeista monet voivat varmasti olla edelleen meille ajankohtaisia. Olen itse miettinyt kovasti kohtaa, jossa Jeesus sanoo, että jos opetuslapsien sanomaa ei jossain oteta vastaan, tulee heidän jatkaa reilusti eteenpäin. Ehkä tämä on eräällä tavalla raju muistutus siitä, että kaikki eivät lopultakaan ota uskoa vastaan. Lähetystyö ei välttämättä etene suoraviivaisesti sitä mukaa, kun ihmiset saavat uskosta tietoa, vaan joskus vastustus on kovaa. Milloin sitten on periksiantamisen aika? En tiedä. Olen kuullut ihania tarinoita ihmisistä, jotka ovat jaksaneet rukoilla koko elämänsä toisen uskoontulon puolesta ja lopulta näin on käynytkin. En todellakaan halua sanoa, etteikö tämä olisi oikein ja arvollista. Mutta voisiko olla, että joskus Jumalan kanssa keskustellen voidaan tulla siihen johtopäätökseen, että olisi aika siirtyä seuraavaan paikkaan? Jos vaikka jatkuvasti joutuu toisen ihmisen kanssa maailmankatsomukselliselle törmäyskurssille, joka ei enää auta kumpaakaan? Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole yhtä oikeaa vastausta, mutta onneksi voimme miettiä näitä yhdessä.
Esteri