Tänään tutustumme Asan poikaan Josafatiin, joka oli taas ”hyvä kuningas”. Hän oli varmaan nähnyt isänsä hyvät vuodet ja huonot vuodet ja ymmärsi siksi turvautua Jumalaan. Ja mikä myös oli tärkeää, hän käynnisti koulutushankkeen, jossa leeviläiset ja papit opettivat myös kansaa turvaamaan Jumalaan. Mielenkiintoinen on myös jae 10, jonka mukaan tämän kaiken vuoksi naapurikansat eivät edes harkinneet yhteenottoja vaan pikemminkin lähettivät Josafatille lahjoja ja pyrkivät hyviin väleihin.
Jännää kuitenkin, että Josafat linnoitti alueitaan ja hänellä oli itse asiassa melkoisen kokoinen armeijakin – siitä huolimatta että vallitsi rauha. Ilmeisesti tämä oli Jumalankin mielestä ok, en ainakaan näe mitään viitteitä muusta. Amasjasta vielä sanotaan, että hän ”palveli Herraa kahdensadantuhannen soturin johtajana” (jae 16). Jumalaan luottaminen ei siis tarkoittanut sitä, että Josafat olisi purkanut varuskunnat ja lakkauttanut armeijan.
Vanhan sanonnan mukaan: luota Jumalaan, mutta älä unohda soutaa. On löydettävä tasapaino oman tekemisen ja Jumalaan luottamisen välillä. On käytettävä viisaasti niitä resursseja, joita meillä on, ja samaan aikaan kuunneltava Jumalaa.
Tasapainon hakemista on myös tämän luvun alussa, kun pohditaan, mitä sapattina saa tehdä ja mitä ei. Jeesuksen mukaan ei pidä mennä äärilaitaan sapattisääntöjen kanssa, mutta ei Jeesus missään nimessä tarkoittanut myöskään, että koko sapatin vietto olisi pitänyt hylältä. Luulen, etteivät fariseukset malttaneet edes kuunnella, mitä Jeesus halusi sanoa. Se on valitettavan yleistä nykyäänkin.
Heikki