Esterin kirjan loppu muistuttaa saduista tuttua lopetuskaneettia ”Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti”. Eli loppu hyvin, kaikki hyvin? Ehkäpä osin niinkin, mutta on hyvä muistaa, että Esterin kirjan tapahtumien jälkeenkin kyseessä oli yhteiskunta, joka eli täysin yksinvaltaisen kuninkaansa mielivallan alla. Mielenkiintoisinta tässä luvussa on verrata sitä, miten Kserkses ja Mordokai esitellään. Kuninkaasta kerrotaan vain, että hän keräsi veroja ”kaikista maista”. Mordokaista taas sanotaan, että ”hän toimi aina kansansa parhaaksi ja pyrki kaikin tavoin huolehtimaan heimolaistensa hyvinvoinnista”. Mordokai esitetään siis esikuvana epäitsekkäästä ihmisestä.
Roomalaiskirjeen kirjoittamisen aikaan oli jo käynyt selväksi, että vain pieni määrä juutalaisia hyväksyi Jeesuksen. Kristillisen kirkon keskuspaikka oli toki vielä Jerusalemissa, mutta varsinainen seurakunnan kasvu tapahtui pakanoiden parissa. Tämä asetelma tuntuu tutulta tänäkin päivänä. Elämme perinteisesti kristityssä maassa, mutta viime aikoina kirkko on Suomessa ja muissa länsimaissa menettänyt kannatustaan. Sen sijaan seurakunta kasvaa nopeasti monessa perinteisesti ei-kristillisissä maissa. Voisiko Paavalin sanoista siis olla hyötyä meille?
Ainakin hänen asenteestaan voi oppia. Paavali ei nimittäin tosiaankaan suhtautunut asiaan välinpitämättömästi: ”Toivoisin suorastaan, että itse olisin kirottu ja erotettu Kristuksen yhteydestä, jos se vain auttaisi veljiäni, oman kansani jäseniä.” Uskon, että yksi Paavalin menestyksen salaisuus oli hänen aito välittämisensä ihmisistä. Hän ei myöskään ajatellut olevansa heidän ylä- tai alapuolellaan ja tämä jälkimmäinen asenne näkyy myös tämän päivän tekstissä. Tai oikeastaan siinä mitä tekstissä ei ole. Paavali ei nimittäin sano, että israelilaiset torjuivat Jeesuksen siksi, että he olivat pahoja tai tyhmiä ihmisiä. Päin vastoin, asia oli hänen mielestään niin pitkälle Jumalan käsissä, että se saattoi tuntua jo epäoikeudenmukaiselta. Tähän varmaan vaikutti osin hänen oma kokemuksensa: Paavali ei olisi varmasti koskaan tullut uskoon ilman Damaskoksen tiellä sattunutta kohtaamista Jeesuksen kanssa. Hän siis tiesi, että pääosassa oli Jumalan työ ja kutsu. Tai kuten Paavali kirjoittaa: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.” Pelastus on siis Jumalan työtä. Ihmisen osuus on ottaa se vastaan ja hyväksyä tämä asetelma.
Huomaan haasteen peilatessani nykypäivään Paavalin suhtautumista lähimmäisiinsä ja seurakuntaan. Ymmärtääkseni suurin osa suomalaisista ei ole kovin hyvin sisäistänyt kristittyjen kannattavan tätä samaa ajatusmallia. Vallalla tuntuu olevan ajatus, että kristinuskon mukaan taivaaseen pääsevät vain ”hyvät ihmiset” ja tämän vuoksi kristityt pitävät itseään muita parempina. En usko, että tätä käsitystä muutetaan puheilla. Ihmiset eivät nimittäin usko näin sen perusteella, mitä kristityt ovat heille sanoneet. Sen sijaan ennakkoluulojen taustalla on miten ja millä asenteella evankeliumia on yritetty sanoittaa. Tämän vuoksi Paavalin aito rakkaus maanmiehiään kohtaan on niin puhuttelevaa ja siitä kannattaa oppia.
Marko