Moabin tuhosta lukeminen ei ole mitään kevyttä ajanvietettä. Joka puolella on itkua, köyhyyttä, epätoivoa ja pelkoa, aivan kuten monissa muissakin Vanhan testamentin ennustuksissa. Maailma ei ole tainnut hirveästi muuttua: tulevaisuuteen ennakoidaan valtavia pakolaisvirtoja, ilmastonmuutoksen aiheuttamaa nälänhätää ja köyhyyttä, globaaleja terveysongelmia ja ties mitä. Onko tämän kaiken keskellä vain pakko kovettaa sydämensä ja kyynistyä? Jesajan mukaan ei, sillä hän sanoo, että ”minun sydämeni huutaa Moabin hätää” (jae 5). Samalla kun tietää kaiken tapahtuvan syystä ja tietää, että Jumalalla on kaikki hallussaan, on sallittua ja tarpeellista olla inhimillinen ja empaattinen. Minua on usein mietityttänyt se, että vaikka Jeesus tiesi herättävänsä Lasaruksen uudelleen henkiin, evankeliumitekstiin on silti erikseen kirjattu, että Jeesus itki (Joh. 11:35). Uskonvarmuus ei tarkoita tunteettomuutta elämän edessä. Meidät on kutsuttu iloitsemaan iloitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa (Room 12:15).
Nöyryys, valppaus, luottamus. Niihin teemoihin päättyy Pietarin ensimmäinen kirje. Tykkään itse toisinaan lukea Uuden testamentin kirjeistä nimenomaan niiden päätössanoja. Lopuksihan sanotaan yleensä se, mikä halutaan jättää päällimmäisenä vastaanottajan mieleen. En esimerkiksi toivota työreissulla olevalle miehelleni hyvää yötä pyytämällä häntä tuomaan leipää kaupasta palatessaan, vaan etsimällä hellyyttäviä hymiöitä sekä toivottamalla levollisia unia ja jaksamista seuraavaan päivään. Raamatun kirjeet päättyvät myös usein varsin lempeästi: muistakaa armo, muistakaa Jumalan hyvyys, muistakaa rauha. Vaikka kirjeen aikana olisi kuinka moitittu seurakuntia, on loppu yleensä lempeä. Se on omanlaisensa messun päätöstä muistuttava lausunto arjen keskellä: saat jäädä Herran rauhaan.
Iloisia välipäiviä kaikille <3
Esteri