Tänään puhutaan Arielista, mutta nyt ei tarkoiteta pientä merenneitoa vaan kaupunkia, ”jonka luo Daavid leiriytyi”. Tämän on kai yleensä ajateltu viittaavan Jerusalemiin. Ariel saa kokea kovia, mutta lopulta Jumala tulee sen avuksi. Näin tapahtuu, koska kansa kunnioittaa Jumalaa vain näennäisesti. Aina löytyy joku syy kieltäytyä kuulemasta Häntä:
Jokainen profeetan näky on teille kuin sinetöity kirjakäärö. Jos se ojennetaan lukutaitoiselle ja sanotaan: »Lue tämä», hän vastaa: »En voi, kun se on suljettu ja sinetöity.» Jos taas käärö annetaan lukutaidottomalle ja sanotaan hänelle: »Lue tämä», hän vastaa: »Enhän minä osaa lukea.»
Aluksi tuntui siltä, että tämä vertaus oli vähän epäsuhtainen. Lukutaitoiselle ei olisi ollut kovin iso temppu avata kirjakääröä sineteistä huolimatta, mutta eihän lukutaidotonta niin vain saada lukutaitoiseksi. Lukutaidon hankkiminen vaatii vaivaa. Mutta ehkä se onkin tässä pointtina. Jumalan todellinen kunnioittaminen merkitsee sitä, että olemme valmiita menemään pidemmälle Hänen tahtonsa etsimisessä, emmekä kuittaa asiaa turhan hankalana. Toisille (= lukutaitoisille) se voi olla helpompaa kuin toisille, mutta kukaan ei saa lopettaa yrittämistä. Tätä ”liian vaikeaa” -perustelua olen kuullut käytettävän myös Jeesuksen puheiden kohdalla. Esimerkiksi vuorisaarna sisältää niin vaikeita ohjeita, että kukaan ei pysty niitä kirjaimellisesti noudattamaan. Tämä houkuttaa ajattelemaan, että ehkä Jeesus ei tarkoittanutkaan niitä oikeasti noudatettavaksi, vaan Hänen tarkoituksensa oli vain osoittaa, kuinka paljon tarvitsemme armoa ja sovitusta. Kiva tapa ohittaa koko asia siis. Kysymys kuuluukin, onko armo meille jotain passivoivaa vai vapauttaako se meidät pyrkimään kohti Jumalan tahtoa ilman suorituspaineita?
Tässä luvussa on tunnettu ja hyvin lyhyt jae ”Jeesus itki”. Näin tapahtui, koska Hän oli empaattinen: ”Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet”. Tämä avaa ikkunan Jeesuksen parantamistoimintaan. Jeesus ei auttanut ihmisiä saadakseen mainetta, vaan koska he tarvitsivat apua ja Hän välitti heistä. Minä uskon, että se oli yksi syy siihen, että Hän niin usein paransi ihmisiä sapattina. Hän halusi auttaa heti, eikä vasta seuraavana päivänä. Tässä luvussa Jeesus tosin viivyttää apua. Hän lähtee liikkeelle vasta kun Lasarus oli jo kuollut. Tähän oli syynsä: ”Teidän tähtenne olen iloinen, etten ollut siellä: tämä vahvistaa teidän uskoanne.” Toisaalta Hän sanoi jo aikaisemmin: ”Ei tämä tauti ole kuolemaksi vaan Jumalan kunniaksi: se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden.”
Tapahtumassa on jotain samaa kuin Jairuksen tyttären kohdalla. Myös siinä kertomuksessa Jeesus tulee ”myöhässä” paikalle ja lopulta herättää kuolleen. Silloin Jeesus myöhästyi, koska Hän pysähtyi auttamaan verenvuototautista naista. Nyt Hän siis myöhästyy ilmeisen tarkoituksellisesti. Luulen, että molemmissa tapauksissa Hän yksinkertaisesti kuunteli Pyhän Hengen ohjausta.
Tapahtuman piti siis tuoda julki Jumalan Pojan kirkkauden. Näin tietysti tapahtuikin, mutta sen seurauksena myös tehtiin päätös surmata Jeesus. Perusteena oli roomalaisten pelko. En ihan ymmärtänyt logiikkaa, mutta ylipapit ja fariseukset joka tapauksessa pelkäsivät asemansa puolesta. Oli uhka sitten todellinen tai ei, niin oli varminta poistaa sen aiheuttaja eli Jeesus. Pelottavan kyynistä.
Marko