Jer. 20, Matt. 20 – KohtaamisPaikka Jyväskylä

Jer. 20

Jeremia joutui sanomistensa vuoksi pahoinpidellyksi ja jalkapuuhun. Häpeärangaistus on tehokas tapa saada ihminen eristettyä ja lopulta hiljennettyä. Jeremiaan sillä ei kuitenkaan ollut toivottua vaikutusta, mutta hänen mielensä se kyllä sai matalaksi. Profeetan tehtävä tuntui lähes ylivoimaiselta. Toisaalta pelkkä ajatuskin siitä luopumisesta aiheutti ahdistusta:

Mutta kun sanoin: »Enää en halua ajatella häntä enkä puhua hänen nimissään», tuntui kuin sisimmässäni olisi palanut liekehtivä tuli ja luuni olisivat hehkuneet. Viimeiseen saakka minä yritin tätä kestää, mutta enää en jaksa.

Olisi ollut kiva, että Jeremia olisi kuvaillut tunteitaan vielä enemmän. Oliko hänen sisimmässään palanut tuli enemmän rakkautta vai vihaa? Vai oliko kyse siitä, että sisin tuntui konkreettisesti palavan ja se pakotti hänet liikkeelle? Teksti saa aivan uusia näkökulmia riippuen näiden kysymysten vastauksista.

Kaiken kaikkiaan Jeremian osa oli todella raskas. Minun on vaikea keksiä siitä muuta sanottavaa, kuin että hänen uskollisuutensa on todella ihailtavaa. Tosin hän ei ehkä kuitenkaan ollut aivan kaikkien hylkäämä? Jeremian kirjassa kerrotaan esimerkiksi Barukista, joka oli Jeremian kirjuri ja ystävä. Masennuksen keskellä on kuitenkin vaikea nähdä asioita muuten kuin hyvin synkässä valossa.

Jeremian masennus kertoo meille myös paljon hyvää hänen luonteestaan. Hän oikeasti välitti muista ihmisistä ja olisi toivonut heille hyvää. Hän ei olisi halunnut varoitella sodasta ja muista kauheuksista ja häneen sattui, kun häntä ei uskottu. Jeremia ei siis profetoinut siksi, että olisi halunnut valtaa tai suosiota, vaan sisäisen pakon ja kutsumuksen vuoksi.

Matt. 20

Kutsumuksesta puheen ollen, Jeesuksen vertaus viinitarhan työmiehistä on varsin mielenkiintoinen. Kertomuksen isäntä haali viinitarhaansa torilta joutilaita miehiä aina kun sellaisia onnistui löytämään. Viimeiset kerkesivät olemaan töissä vain yhden tunnin. Heidän työpanoksensa oli väkisinkin aika mitätön verrattuna koko päivän ahertaneisiin työläisiin.

Tämä kertomus herättää paljon ajatuksia. Sehän oli tavallaan vastaus edellisessä luvussa esitettyyn kysymykseen opetuslasten tulevasta palkasta. Jeesus lupasi heille kyllä palkankin, mutta sitten Hän jatkoi tällä vertauksella. Kyse ei ollutkaan enää siitä, miten korvataan se, että opetuslapset ovat luopuneet ”kaikesta”, vaan siitä, että Jumala on hyvä. Jumalalle ei ole tärkeää meidän tehokkuutemme. Riittää, että olemme Hänen viinitarhassaan. Mitä tulee palkkaan, niin vertaus vihjaa, että viinitarhassa työskenteleminen on itseisarvo ja siitä saatava korvaus on toisarvoinen asia. Se on kyllä riittävä ja oikeudenmukainen, mutta ei pääasia. Pääasia on täyttää viinitarha työmiehillä! Lisäksi Jeesus epäsuorasti haastaa opetuslasten motiiveja. Seuraammeko Jeesusta hyödyn vuoksi vai Hänen itsensä takia. Miten suhtaudumme ”kanssapuutarhureihin”? Ovatko he meille kilpailijoita, vai ymmärrämmekö isännän varsinaisen päämäärän ja olemme iloisia aina kun uutta väkeä lappaa sisään?

Marko