Psalmi 117 on lyhyt ja ytimekäs. Ehkä se kertoo meille siitä, että rukousten ei tarvitse välttämättä olla pitkiä ja perusteellisia, vaan myös lyhyet rukoukset ovat tärkeitä. Ehkä laatu on tärkeämpää kuin määrä. Jeesuksen voi nähdä myös opettavan asiasta: ”Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään.” (Matt. 6:7-8) Ei siis ole mikään ongelma, jos sanoja ei joskus löydy tai jos niitä löytyy vain vähän. Jumala ymmärtää joka tapauksessa, ja myös ihmisten kannalta saattaa olla joskus parempi, jos asiat ilmaistaan mahdollisimman yksinkertaisesti. Rukouksen arvo ei riipu sen ulkoisista ominaisuuksista, vaan asenteesta, jolla se lähetetään matkaan.
Markuksen evankeliumin kahdennessatoista luvussa on jälleen tärkeää opetusta siitä, miten Jumalan valtakunnassa tärkeää on sydän, eivät ulkonaiset käyttäytymiskoodit tai uskonnolliset rituaalit. Kun lainopettaja vastaa Jeesukselle, että tärkeimmän käskyn noudattaminen on enemmän kuin kaikki polttouhrit ja muut uhrit, Jeesus vastaa hänelle, ettei hän ole kaukana Jumalan valtakunnasta. Lisäksi Jeesus antaa arvon lesken pienelle rahasummalle, joka oli lesken kokonaisbudjettia ajatellen merkittävä, vaikka olikin vähemmän kuin monien muiden lahjoitukset. Miksi näitä oppeja on toisinaan niin vaikeaa sisäistää, vaikka ne vapauttavat meidät lakihenkisyydestä? Ehkä uskonnollisuus on omalla tavallaan helppoa: sydämen remontti vaatii sitoutumista koko loppuelämäksi, siinä missä vanhurskauden saavuttaminen teoilla saattaa hoitua tekemällä hiukan vapaaehtoistöitä ja leikkamalla palkasta pienen siivun. Jumalan tahto muuttaa ihminen sisältäpäin on aika iso vaatimus. Mutta emmeköhän me tiedä, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Mikään muu ei voi tuoda todellista muutosta ja todellista hyvää hedelmää.
Liittyen ylösnousemuksesta käytyyn keskusteluun haluan lisätä vielä erikseen erään asian. Kuulin, että joskus oli kristitty pariskunta, jota ahdisti ajatus siitä, etteivät he olisi Taivaassa enää naimisissa. He saivat kuitenkin lohdun siitä, että huolimatta statuksen muutoksesta heidän rakkautensa toisiaan kohtaan tulee olemaan Taivaassa moninkertainen verrattuna siihen, mitä se on maan päällä naimisissa ollessa. Mielestäni tämä on kauniisti järkeilty ja luo toivoa siitä, että joskus jokainen ihmissuhteemme päättyy rakkauteen, jota emme voi vielä edes kuvitella.
Esteri