Kun psalmin otsikkona on ”Herra on vainotun auttaja”, niin ainakin minulla ajatukset siirtyvät yhteiskunnan vähäosaisiin. Mutta sitten vastaan tulee lause ”näin sanokoon Israel”, joka kääntää ajatuksen aivan toiseen suuntaan. Tässä puhutaankin koko kansasta! Nykyäänkin on mahdollista, että kansakunnan identiteetti perustuu ajatukseen vainon kohteena olemisena. Kuten viimeaikaiset tapahtumat Ukrainan suunnalla osoittavat, tällaisessa ajattelussa on omat vaaransa. Kovin helposti sillä oikeutetaan omat sotatoimet muita kohtaan. Sen vuoksi on tärkeää lukea tämä psalmi tarkasti. Sen sanoma on se, että vaikka Israelin kansaa on vainottu alusta asti, niin lopulta se Herran avulla selviää voittajana. Ei niinkään taistellen, vaan odottaen Jumalan apua. Meidän ei tarvitse ryhtyä ”ennaltaehkäiseviin toimiin”, vaan Jumala pelastaa meidät. Tämän vuoksi voimme olla turvallisella mielellä. Se antaa myös henkistä kestokykyä. Psalmissa tämä ilmaistaan näin: ”vainottu, mutta ei lannistettu”.
Uskoisin, että tätä laulua on laulettu uhkaavissa tilanteissa. Tämä sopii myös laulettavaksi sodan keskellä. Meille se on kehotus turvautua Jumalan apuun kaikissa tilanteissa.
Vanhan ja uuden liiton yksi suurista eroista oli se, että vanha liitto tehtiin Jumalan ja yhden kansan välillä. Tietenkään tämä ei ollut koko totuus asiasta, mutta ihmisten ajatuksissa ”Jumalan kansa” tarkoitti nimenomaan Israelin kansaa. Juutalaiset eivät juuri tehneet lähetystyötä ja itse uskonto periytyi vanhemmilta lapsille. Jumalan kansa siis kirjaimellisesti kasvoi lisääntymällä. Tässä mielessä vanha liitto oli ”lihallinen” ja sen tunnusmerkkikin, ympärileikkaus, korosti sitä.
Kaikki tämä jäi Jeesuksen tulon myötä historiaan. Kuten Paavali sanoi aiemmin, lihallisuus jäi taakse ja Jeesukseen uskovat olivat hengellisiä. Tällä oli massiivisia seurauksia. Alkuseurakunnassa oli ihmisiä kaikista sen aikaisista kansallisuuksista. Se teki voimakasta lähetystyötä, koska pelastus kuului kaikille. Ja mitä tulee juutalaisen kansan jäsenyyteen ympärileikkauksen ja Mooseksen lain noudattamisen kautta, niin Paavali itse sanoi, että hän ”pitää sitä roskana”. Tästä seuraa johdonmukainen kysymys: mitä pitäisi sitten ajatella juutalaisuudesta ja juutalaisista?
Vastaus alkaa jo edellisissä luvuissa, mutta tämän luvun pääsisältö on se, että juutalaisia ei ole unohdettu. Jumala on uskollinen liitolleen. En ole aiemmin oikein sisältänyt tämän luvun pointtia. Olen nimittäin tottunut ajattelemaan sen olevan teologista pohdintaa uuden ja vanhan liiton suhteesta ja juutalaisten asemasta. Toimii se sellaisenakin, mutta en usko, että Paavalin tarkoitus oli tässä tyydyttää roomalaisten akateemista uteliaisuutta. On hyvä muistaa, että tämän kirjeen kohdeyleisölle juutalaiset olivat usein niitä kaikkein kiivaimpia vastustajia. Ensimmäiset systemaattiset vainot olivat usein juutalaisten alullepanemia. Paavali tunnustaa tämän tosiasian, mutta kehottaa silti rakastamaan ja kunnioittamaan heitä.
”Evankeliumin torjuessaan he ovat Jumalan vihollisia, teidän tähtenne, mutta valinnan perusteella he ovat Jumalalle rakkaita, isien tähden.”
Eli pointtina on kehottaa Rooman kristittyjä rakastamaan juutalaisia. Jos ei muuta syytä keksi, niin hyvä lähtökohta on se, että Jumala rakastaa heitä. He ovat Jumalan valittu kansa. Tähän tyyliin meidänkin kannattaisi ajatella ihmisistä, jotka ovat meidän kanssamme eri mieltä. Jos roomalaisten vastustajat olisivat olleet joku toinen ryhmä, niin olen varma, että Paavali olisi kehottanut rakastamaan heitäkin. Mitä tulee juutalaisiin, niin valitettavasti tämän luvun sanoma on ollut vuosien saatossa piilossa muiltakin kuin vain minulta. Yllä olevasta Raamatun jakeesta on muistettu vain alkuosa. Kristittyjen ja juutalaisten välinen valta-asetelmakin on jo kauan sitten keikahtanut toisin päin. Tämä on johtanut antisemitismiin ja vainoihin. Tämän muistaen tahdon pyytää tätä anteeksi ja rukoilla, että minä ja muut kristityt oppisimme edes jonkin verran noudattamaan Jeesuksen kehotusta rakastaa myös vihollisiamme.
Marko