Paavalin kirjeenvaihto oli tuottanut seurakuntalaisille mielipahaa ja surua (2. Kor. 7:8), vaikka hän ei olisi sitä halunnut. Nyt hän on puolustuskannalla ja aloittaa kirjeen vakuuttavasti ilmoittamalla olevansa Jumalan tahdosta Jeesuksen apostoli sekä muistuttamalla samalla toimeksiantajansa tärkeimmistä lahjoista seurakunnalle eli armosta ja rauhasta.
Paavali tuo kirjeessään henkilökohtaisen suhteensa Jumalaan vahvasti esille. Näin hän esimerkillään kutsuu myös seurakuntalaisia samanlaiseen asemaan ja suhteeseen. Hänelle ovat tärkeitä Jumalalta saatu armon, rauhan, lohdutuksen ja rohkaisun kokemukset, joita eivät ahdingot, kärsimykset, vastoinkäymiset ja ahdistukset olleet lannistaneet. Koska Jumala on pelastanut hänet niin monesta, uskaltaa hän rohkeasti luottaa Jumalan huolenpitoon jatkossakin sekä itsensä että seurakuntalaisten osalta.
“En tarkoita, että haluaisimme määräillä uskoanne, tahdomme vain auttaa teitä saamaan ilon”(24). Miten sitten tähän iloon päästäisiin? Se selviää varmaan tulevissa luvuissa, mutta tämän lukemisen jälkeen voisi ajatella, että Jumalan suuruuteen, mahdollisuuksiin ja suunnitelmaan keskittyminen ja niistä muistuttaminen auttaa. Näin saatu suurempi näkökulma auttaa näkemään vähän kauemmas ja olemaan kiitollinen siitä armosta ja huolenpidosta, jonka varassa saamme jo nyt päivämme elää. Myös yhteinen esirukous on tärkeää, sillä se yhdistää yhteiseen työhön ja “näin nousee monista sydämistä kiitos Jumalalle siitä armosta, jota hän on osoittanut meitä kohtaan” (11). Kiitollisuus on iso ilo!
Juha