Tämä luku kuvaa, kuinka tuho kävi yli Jerusalemin. Jakeessa neljä on maininta, että kansan keskellä oli ihmisiä, jotka valittivat kansan tekoja. Heillä oli erottelukykyä tunnistaa tuhoava teot. Heidät merkittiin. Näihin merkittyihin kiellettiin koskemasta tuhon miekalla. Vaikuttavaa. Tulee mieleen, että meillä on Pyhän Hengen sinetti, Pyhä Henki sinettinä (Ef.1:13,14). Jumala on merkinnyt meidät. En ymmärrä asiaa kokonaisuudessaan, mutta siunaava ajatus.
Tässä luvussa on minun inhokkikohta. Kun puhutaan antamisesta, todetaan usein, että iloista antajaa Jumala rakastaa (7). Lällyä. Olisin iloisempi antaja, jos tuota fraasia (äh, Raamatun jakeen osahan se on) ei sanottaisi. Jakeen alussa sanotaan, ”kukin antakoon niin kuin on sydämessään päättänyt”. Antamisen vapaaehtoisuus, sydämen päätös, on tärkeää, ilo saattaa olla siitä seurausta. Mutta ei Jumalan rakkautta osteta iloisella antamisella. Jumala rakastaa, vaikka antaisi surkealla mielellä, tai ei antaisi ollenkaan.
Uskon, että Jumala haluaa johdattaa meitä myös antamisessa, johdatettuna olemisesta voi nousta usko ja ilo. Mistähän meille tänään Jumala puhuu niin, että saamme siitä iloa, uskoa ja ehkä alttiutta antaa.
Pirkko