Tulin tänään miettineeksi Vanhan testamentin kohdalla sitä, miksi Jumala on halunnut ilmoittaa vihansa ja tulevan tuhon niin monisanaisesti. Eikö vähempikin riittäisi? Eikö riittäisi, jos yksinkertaisesti toteaisi, että nyt Tyros tuhotaan? Sen sijaan tuhon kauhuista kerrotaan kokonaisen luvun verran. Aika pian sen jälkeen, kun tulin miettineeksi tätä, mietin sitä, miten lapsia kasvatetaan. Lapsia ei tietenkään kuulu pelotella, mutta joskus heille pitää perustella sääntöjä voimakkainkin sanankääntein ja pitkien keskustelujen avulla. ”Et saa juosta tielle, koska muuten voit kuolla!” ”Et saa koskea hellanlevyyn, koska muuten käteen sattuu tosi pahasti!” Voisiko kyseessä olla jotain samankaltaista isommassa mittakaavassa? Toki erona on se, että ikävät seuraukset Vanhassa testamentissa eivät vain tapahdu, vaan Jumala saa ne aikaan. Mutta ehkä Jumala haluaa tehdä monisanaisuudessaan selväksi sen, että tuomion taustalla on jokin perustelu, ettei hän vain huvikseen ole vihainen. Ikään kuin koko tekstin voisi tiivistää ajatukseen siitä, että kyseinen rangaistus on todella merkityksellinen myös Jumalan näkökulmasta?
Efesolaiskirjeen viidennen luvun loppu on hyvä esimerkki raamatuntekstistä, joka herättää nykyaikana raivoa. Ai että mies on vaimon pää! Eikö se olekin ihan kivikautista ajattelua? Olen miettinyt alkukesästä jonkin verran kristinuskoa ja feminismiä: onko niin, että Raamatun opetus miehen ja naisen paikasta perheessä on naisia halventavaa? Omissa pohdinnoissani olen päätynyt siihen, että ei ole. Päinvastoin, Jumala joka on luonut meidät kaikki, tietää kyllä, minkälaisissa sosiaalisissa suhteissa voimme parhaiten. Miksi sitten kautta maailman kapinoidaan tätä järjestystä vastaan? Siinä meidän jokaisen tulee katsoa peiliin. Ovatko miehet hoitaneet oman velvollisuutensa perheen päänä (jakeet 25-28)? Onko Raamatun opetus johtajuudesta ymmärretty oikein (Jeesus pesi opetuslasten jalat, ”se joka teistä haluaa olla suurin, olkoon toisten palvelija”)? Nämä kysymykset eivät koske ainoastaan taistoa sukupuolten välillä. Ymmärrämmekö esimerkiksi, että meidän tulee viljellä ja varjella luomakuntaa, ei riistää sitä? Maailmakuvassa, jossa ihminen ei ole merkittävässä määrin syntinen, on helppo syyttää rakenteita ja uskoa, että kaikki hoituu, kunhan vain ”murramme patriarkaatin” yms. Mutta maailmankuvassa, jossa uskotaan objektiiviseen hyvyyteen, ja jossa ihmiset ovat syntisiä ja käyttävät rakenteita väärin, on mahdollista uskoa siihen, että rakenteet olivat alunperin hyvät ja oikeat. Jos tällainen pohdinta kiinnostaa enemmän, suosittelen tutustumaan Soili Haverisen työhön. Lopuksi haluan kuitenkin sanoa, että toki elämä menee joskus kummallisia polkuja pitkin, emmekä aina saa nähdä ideaalien toteutuvan – Jumala on läsnä niissäkin hetkissä. Lisäksi se, mitä perheen päänä oleminen tarkoittaa käytännössä, on asia, josta saa ja tulee käydä paljon keskustelua.
Esteri