Daniel joutuu poliittisen juonittelun uhriksi ja heitetään leijonille. Koko kertomusta leimaa kyynisyys. Hallintokoneistolle uskonto oli selvästi vain vallan väline. Tuollaisessa ympäristössä Danielin kaltainen rehellinen valvoja on varmaan ollut virkistävä poikkeus, joten ei ole ihme, että kuningas suri sitä, että joutui luopumaan hänestä. Tai siis ei lopulta joutunutkaan, koska Jumala esti leijonia tappamasta Danielin.
Tässä kertomuksessa on jotain samaa kuin kertomuksessa Johannes Kastajan mestauksesta. Kuningas antaa puolihuolimattomasti määräyksen ja huomaa liian myöhään, että sitä käytetään toisin kuin hän oli tarkoittanut. Hänellä ei kuitenkaan riitä rohkeutta perua käskyä. Vasta kun Dareios vakuuttui siitä, että Jumala on Danielin puolella, hän uskalsi avoimesti tukea häntä. On kauheaa, jos kasvojen menettämisen pelko on niin suuri, että oman maineen varjelemiseksi pitää olla valmis vaikka tappamaan.
Paavali luettelee syyt, miksi hän voisi aivan oikeutetusti väittää olevansa kelvollinen juutalainen. Ihan priimaluokkaa, itse asiassa. Vaikuttava ansioluettelo, mutta sen mukaan eläminen oli tehnyt hänestä kovan ja hyvin vihaisen ihmisen. Jeesuksen seurassa hänellä ei ollut mitään mistä kehuskella, sillä kaikki saavutuksetkin olivat vasta edessäpäin. Kuitenkin hän oli iloinen ja onnellinen. Ei varmaan tarvitse sanoa kumpaa elämää hän halusi elää?
Marko