Päivän Vanhan testamentin kohdan lopussa on Raamatunlukijainliiton mukaisesti lupauksia siitä, että Jumala kokoaa kansansa jälleen yhteen. Itse jäin tänään miettimään tekstistä jaetta 11: ”Jos joku syöttäisi teille tuulta ja tyhjää ja sanoisi: »Saatte nähdä, tulee aika, jolloin teillä on virtanaan viiniä ja olutta», niin te ihastelisitte: »Tässäpä on oikea profeetta!»” Joskus ihmiset eivät kestä kuulla minkäänlaista haastetta sille, miten he elävät ja ajattelevat, vaan haluavat ainoastaan kannustusta valitsemallaan tiellä. Turvallisuushakuisena ihmisenä ymmärrän sen kyllä. Ihminen ei ole järin halukas muuttamaan elämässään mitään, niin kauan kun hän ei itse kärsi (eikä välttämättä aina silloinkaan). Kuitenkin aikuisuuteen ja vastuullisuuteen kuuluu mielestäni se, että osaamme tehdä eron sen välille, mikä on oikeasti totta ja minkä vain kovasti haluaisimme olevan totta. On esimerkiksi ymmärrettävää, että lentämisen ja lihansyömisen vähentäminen on haasteellista, mutta samalla on älyllisesti laiskaa, jos sen takia ei suostu uskomaan ilmastonmuutokseen. Samoin on ymmärrettävää, että aikuinen ihminen kaipaa lasta, mutta samalla on epäreilua, jos hän sen takia turvautuu hedelmöityshoitoihin, joiden myötä syntynyt lapsi ei saa koskaan tavata toista biologista vanhempaansa. Ei ole ihminen tainnut kovasti tuhansien vuosien aikana muuttua: löydämme ympäriltämme rutkasti esimerkkejä, joissa toisen näkökulman kuuleminen tekee kipeää. Näin Raamattu joskus osoittaa syntisyytemme hyvin syvällisellä ja vastaansanomattomalla tavalla.
Jaakobin kirjeen ensimmäisessä luvussa oli kieltämättä monenlaisia itselleni ajankohtaisia teemoja. Tartun niistä yhteen: koettelemuksista selviytymiseen. Olen aina kokenut asian niin, mutta tullut siitä tietoiseksi vasta viime aikoina: kärsimyksen ongelma ei ole minulle syvällisellä tasolla erityisen vaikea. Huolimatta siitä, että problematisoin monia asioita, kärsimyksen ongelman kohdalla olen kyennyt tyytymään melko pitkälti siihen, että kärsimystä on olemassa siksi, että emme elä täydellisessä maailmassa. Kuitenkin opintojen loppupuolella työelämään siirtymistä odotellessani olen huomannut tuntevani Jumalaa kohtaan katkeruutta: ”Miksi en ole vielä tässäkään vaiheessa varma siitä, mitä minusta tulee isona? Miksi et ole järjestänyt asioita niin, että voisin oikeasti kevyin mielin suunnata kohti tulevaisuutta? Miksi, jos kerran meillä kaikilla on lahjoja ja kykyjä ja voisimme tehdä niillä hyvää?” Näiden pohdintojen keskellä kadehdin niitä, joiden uraputki aukenee vaivatta, ja mietin, mahtaako minulle olla tiedossa tästä joku hyvitys. Eihän siinä mitään logiikkaa ole, mutta toivon olevani menestyviä lähipiiriläisiäni parempi esimerkiksi luovuudessa tai ystävyydessä – joka tapauksessa haluaisin, että puntit menevät tasan. Niin, voi minua, koska eiväthän ne mene. Hanna Kivisalon sanoin: kärsimyksen luonteeseen kuuluu se, että se on epäreilua, eikä jakaudu tasaisesti. Mikä tällaiseen olotilaan sitten voisi auttaa? Kieltämättä minua lämmitti lukea Jaakobin kirjeen alku, sillä henkilökohtaisesti koin, että siinä oli voimaa: ”Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona niitä monenlaisia koettelemuksia, joihin joudutte. Tehän tiedätte, että kun uskonne selviytyy koetuksesta, tämä kasvattaa teissä kestävyyttä. Ja kestävyys johtakoon täydelliseen tulokseen, jotta olisitte täydellisiä ja eheitä, ette vajaita miltään kohden.” En ymmärrä aina maailmaa ja sen logiikkaa, en tunne aina positiivisia tunteita. Mutta ehkäpä minulla on kristittynä oikeus ajatella, että jossain syvällä, aivan loppujen lopuksi Jumalalla on tähän kaikkeen vastaus, joka ei jätä ketään kylmäksi.
Esteri