Ps. 21 Room. 11

Ps. 21

Psalmissa 21 ylistetään Jumalaa Hänen lahjoittamastaan onnesta sekä Jumalan kyvystä tuhota vihollisensa. En tiedä sinusta, mutta minusta Psalmin menestystä kuvaava alkupuoli voi tuntua suomalaiselle, pessimismiin taipuvaiselle ihmiselle toisinaan hankalalta. ”Kel onni on, se onnen kätkeköön.” ”Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.” Ehkä suomalaisuuteen kuuluu jossain määrin se ajatus, että yksilön menestys tarkoittaa usein ylpistymistä, tai että jos yksilö menestyy, siitä on ainakin välttämätöntä pitää niin matalaa profiilia kuin mahdollista. Tämä saattaa kuulostaa myös kristilliseltä vaatimaattomuudelta. Mutta onko se sitä? Onko meidät kutsuttu elämään niin, että piilotamme ilonaiheet, jotta emme vain aiheuttaisi pahaa mieltä muille? Eikö olisi terveempää ja kristillisempää riisua kaikenlainen vertailu, ylpeys ja kateus ja lähteä ajatuksesta ”iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa” (Room. 12:15)? Eikö olisi ihanaa, jos voisimme olla yhdessä avoimesti läsnä kaikkien ilojemme ja surujemme kanssa ja luottaa siihen, että yhteisö kulkee kanssamme kaiken tuon läpi? En väitä tietäväni oikeita vastauksia, mutta olen varma, että näitä on hyvä miettiä.

Room. 11

Roomalaiskirjeen yhdennessätoista luvussa on paljon tärkeää asiaa juutalaisten ja pakanakansojen suhteesta sekä pelastushistorian vaiheista. Olisi tosi hienoa, jos osaisin kertoa niistä jotain, mutta taitaa olla niin, että siihen tehtävään tarvittaisiin asiaan paljon enemmän perehtynyt historioitsija tai raamatuntutkija. Luvun lopussa on kuitenkin myös  hieno ylistys, johon kiinnitin tänään huomiota: ”Kuinka ääretön onkaan Jumalan rikkaus, kuinka syvä hänen viisautensa ja tietonsa! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja jäljittämättömät hänen tiensä! Kuka voi tuntea Herran ajatukset, kuka pystyy neuvomaan häntä? Kuka on antanut hänelle jotakin, mikä hänen olisi maksettava takaisin? Hänestä, hänen kauttaan ja häneen on kaikki. Hänen on kunnia ikuisesti. Aamen.” Minulla oli loppusyksystä parin viikon mittainen jakso, jolloin kadotuksen ajatteleminen tuntui kovin ahdistavalta. Luin ison määrän artikkeleita ja keskustelin monien eri ihmisten kanssa. Älyllinen pohdinta oli jossain määrin avuksi, mutta lopulta asiassa eteenpäin pääsemisen kannalta tärkeintä oli se, että tunsin sisimmässäni asti tämän totuuden: Jumala tietää niin paljon enemmän kuin minä. Juuri tällä tavalla, jonka Paavali kuvaa Roomalaiskirjeen yhdennentoista luvun lopussa. Myös kristitty saa auliisti myöntää, ettei hän tiedä kaikkea – olisihan se ihan järjetöntä väittää jotain muuta tässä sotkuisessa maailmassa! Mutta kristityllä on usko ja luottamus siihen, että joku järki on kuitenkin olemassa, ja että tämän järjen hallitsija on hänen Taivaallinen Isänsä. Voisiko tämä olla realistinen ja vapauttava ajatus niihin hetkiin, jolloin joudumme myöntämään, ettei oma ymmärryksemme riitä?

Esteri