Päivän Vanhan testamentin luku kuuluu niihin osioihin Raamatussa, jotka eivät yleensä kauheasti puhuttele yksittäistä maallikkolukijaa. Tulin tänään kuitenkin miettineeksi sukuluetteloiden historiallisuutta, johon olen tutustunut jonkin verran mm. Uuden Tien toimittaman Mitä ihmettä? Polttavia kysymyksiä Raamatusta ja uskosta -kirjan (2007) avulla. Kyseisessä kirjassa Pirkko Valkamalta kysytään, voisiko sukuluetteloiden perusteella määrittää ihmiskunnan iän. Valkama vastaa, että ei, sillä Vanhassa testamentissa joskus tiivistetään sukuluetteloita. Tiedämme, että välistä puuttuu tyyppejä. Käytännössä tämä toteutuu esimerkiksi niin, että Aadamista Nooaan ja Seemistä Abrahamiin on valikoitu tasan kymmenen sukupolvea, samoin Jeesuksen sukuluettelo Matteuksen evankeliumissa on jaettu kolmeen neljäntoista sukupolven osioon. Tätä ei ole tarkoitettu huijaukseksi. Toteamalla, että ”jollekin syntyi se-ja-se”, voidaan oikoa mutkia suoriksi, vähän samalla tavalla kuin sanotaan, että Jeesus on Daavidin poika. Jos siis kuulee sanottavan, että Raamatussa (erityisesti sukuluetteloissa) on historiallisia epätarkkuuksia, sen ei tarvitse olla mikään ongelma. Tämä on mielestäni erinomainen esimerkki siitä, miten meidän tulee ymmärtää, ettei Raamattua ole kirjoitettu länsimaisesta logiikasta käsin. Toki en osaa sanoa päivän Vanhan testamentin kohdan historiallisesta tarkkuudesta tai epätarkkuudesta mitään, mutta pointti silti säilyy: jos jotain epätarkkuutta löytyykin, sen ei tarvitse olla mikään ongelma.
”Olenhan usein sanonut teille ja nyt sanon aivan itkien, että monet elävät Kristuksen ristin vihollisina. Heidän loppunsa on kadotus. Vatsa on heidän jumalansa ja häpeä heidän kunniansa, ja he ajattelevat vain maallisia asioita.” (Jakeet 18-19) Päätin tänään tarttua luvun synkkiin jakeisiin, vaikka ympärillä olisikin ollut paljon rakkautta, iloa ja toivoa. Jos sinä keskityt mieluummin niihin, niin anna palaa. Itse kuitenkin mietin tänään sitä, miten tuomitsevilta Paavalin sanat kuulostaisivat, ellei Paavali olisi lisännyt sanoja ”sanon aivan itkien”. Tästä mielikuvasta käsin teksti ei kuulosta tuomitsevalta, vaan surulliselta: miksi te ette ymmärrä, että paljon parempaakin olisi saatavilla? Miksi te ette vastaa Jumalan kutsuun? Raamatussahan on tällaista tekstiä paljon, ja monet kokevat sen ongelmallisena juuri siksi, että se kuulostaa pelottelevalta ja tuomitsevalta. Mutta entä jos se lausutaankin (ainakin toisinaan) täynnä huolta, surua ja välittämistä? Voisiko se hyvin pitkälti muuttaa käsityksemme siitä, että Raamattu on vain vihainen ja tuomitseva? Jos nämä sanat lausutaankin samalla rakkaudella kuin vanhemman sanat päihdeongelmaiselle nuorelle tai ystävän sanat ylisuorittajalle? Entä jos näiden sanojen pohjalla ei ole ajatus ”sinne vaan kadotukseen”, vaan ”rakas, käänny takaisin vielä, kun pystyt”?
Esteri