Edellisessä luvussa Absalom oli tehnyt kapinan. Daavid joutui pakenemaan joukkoineen Jerusalemista ja kohtaa pakomatkallaan kaksi ihmistä. Ensin tulee vastaan Siba, joka oli Saulin pojanpojan Mefibosetin palvelija. Hän toi Daavidille ruokaa matkaa varten, mutta hän itse oli jäänyt Jerusalemiin, koska toivoi saavansa kuninkuuden. Tämä on tapahtuma, josta ei oikein koskaan saada selkoa. Puhuiko Siba totta, vai yrittikö hän tahrata isäntänsä maineen? Paha sanoa, mutta epäilen, että Mefibosetilla oli tuskin paljoakaan kannatusta. Ja vaikka olisikin ollut, hänen kuninkuutensa tuntui tässä vaiheessa aika epätodennäköiseltä, koska sotaväki oli joko Absalomin tai Daavidin puolella. Joten jos hän toivoi pääsevänsä kuninkaaksi, hän oli kyllä aika naiivi. Joka tapauksessa Daavid tuntuu uskovan Sibaa ja lupaa hänelle koko Mefibosetin omaisuuden. Daavidhan oli kohdellut Mefibosetia ystävällisesti, joten mahdollinen petos tuntui varmasta pahalta. Toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että kuninkaalla ei pitäisi olla valtaa noin vain lahjoitella toisten omaisuuksia.
Toinen vastaantulija on Simei. Hän on Saulin sukulainen ja tuntuu kovasti kantavan kaunaa Daavidille. Hän heittelee seuruetta kivillä ja suoltaa solvauksia ja kirouksia. Jokseenkin typerää sikäli, että Daavidilla on kuitenkin sotajoukko ympärillään. Daavid antaa hänen kuitenkin meuhkata, koska hänestä on hyvinkin mahdollista, että Simei tottelee Jumalalta saamaansa käskyä. Tämä ominaisuus erottaa Daavidin monista aikalaisistaan. Hän oli valmis ottamaan kritiikkiä vastaan ja tunnustamaan sen mahdollisuuden, että oli itse väärässä. Toisaalta on kyllä sanottava, että lopulta ennen kuolemaansa Daavid antoi Salomolle käskyn surmata Simei.
Mitä siis tästä opimme? Saulin ja Daavidin välinen taistelu oli selvästi jättänyt kansaan syvät jäljet ja varsinkin Saulin sukulaiset kantoivat edelleen kaunaa. Näytti siltä, että he olivat sitä mieltä, että Daavid oli jotenkin syyllinen Saulin kuolemaan, vaikka Saul oli kuollut taistelussa filistealaisia vastaan. Tai ehkä he olivat sitä mieltä, että Mefiboset oli laillinen kuningas. Daavid oli sotapäällikkö, joka oli vain asettunut kuninkaaksi. Näinhän Simeikin oikeastaan sanoi. Raamattua lukiessa voi päästä siihen tulokseen, että koska Jumala oli valinnut Daavidin kuninkaaksi, niin asia oli sillä selvä myös kansan mielestä. Tämä kohta osoittaa, että näin ei asia ihan ollut. Tiedämme, että ei kestänyt loppujen lopuksi kovinkaan kauan, kun Israel jakaantui oikeastikin kahdeksi valtioksi. Tästä taas voi oppia sen, että ihmisten suosio ja mielipiteet kertovat hyvin vähän siitä, mitä Jumala ajattelee asioista.
Olen aina ollut vähän ymmälläni tuon viikunapuun kanssa. Matkalla Jerusalemiin Jeesus kirosi tyhjän viikunapuun. Seuraavana päivänä kirottu viikunapuu oli juuriaan myöten kuivettunut. Pinnalta katsoen tähän sisältyy hyvin suoraviivainen opetus uskon merkityksestä. Jeesus puhuu siitä, että ei saisi epäillä yhtään ja jos siinä onnistuu, niin voi siirtää kokonaisen vuoren. Ensinnäkään en ole koskaan kuullut, että kukaan olisi tässä onnistunut. Tämä ongelma yleensä selitetään sillä, että kyse on Jumalan lupausten mukaan toimimisesta. Vaikka Jeesus puhuu vuoresta, niin se on kuvainnollista puhetta siitä, että Jumalalle ei mikään asia ole mahdoton. Ajatus on siis se, että meidän uskomme pienuus ei haittaa, kunhan se kohdistuu suureen Jumalaan ja rukoilemme tai muuten toimimme Hänen tahtonsa mukaisesti. Esimerkiksi Luukkaan evankeliumissa Jeesus puhuu pienen sinapinsiemen kokoisesta uskosta. Hyvä on, mutta entäs se viikunapuu? En nyt tähän hätään muista lupausta siitä, että hedelmättömän viikunapuun voi kirota ohi mennessään. Pitäisikö tämä sittenkin ymmärtää kuvainnollisesti? Viikunapuu on yksi Israelin kansan tunnetuimmista vertauskuvista ja kun Jeesus tosiaan käy välissä puhdistamassa temppelin, niin ehkä Jeesuksen teko oli profeetallinen.
Tämä on siis vaikea kohta ymmärtää pohjia myöten. Joka tapauksessa nostamalla riman vuorenkorkuiseksi, Jeesus osoitti sen, kuinka suuret mahdollisuudet uskoon sisältyy ja kuinka mahdotonta se meille on luonnostamme. Vedän tästä kaksi johtopäätöstä. Ensimmäinen on se, että Jeesus oli täysin tosissaan edellyttäessään luottamusta ja uskoa Jumalaan. Toinen on se, että ilman Jumalan apua emme pääse lähellekään tätä. Usko ei ole irrallinen ominaisuus, vaan Jumalan lahja ja sitä emme saa pinnistelemällä, vaan olemalla lähellä Häntä. Sen vuoksi Jeesus korostaakin anteeksiannon merkitystä. Sehän, jos mikä, on Jumalasuhteen hoitamisen ytimessä.
Marko