”Me saimme tuntea olevamme kuolemaan tuomittuja, jotta emme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka herättää kuolleet.” (Jae 9) Paavali kertoo päivän Uuden testamentin kohdassa lähetysmatkoilla koetuista vaikeuksista, lohdutuksesta sekä Korintin matkan lykkääntymisestä. Kiinnitin tänään huomioni jakeeseen 9. Jae on lyhyt ja ytimekäs ja se sisältää paljon syvyyttä.
Elämässä on toisinaan tärkeää kokea se, miten pieni ja avuton ihminen on jopa kaikista vahvimmillaan. Faktahan on se, että jokainen multimiljonääreistä laitapuolenkulkijoihin tarvitsee Jumalaa herätäkseen uuteen päivään tai käydäkseen kaupassa, mutta fakta on myös se, että ihminen on mestari unohtamaan tämän. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö ihmisen kuuluisi uskoa omiin talentteihinsa ja käyttää niitä, mutta ajoittaiset muistutukset omasta pienuudesta ovat tärkeitä, jotta perpsektiivimme pysyy kunnossa. Jos elämme siinä illuusiossa, että olemme kaikkivoipaisia ja täydellisiä, olemme pidemmän päälle ylimielistä ja kuluttavaa seuraa. Emme osaa antaa Paavalin kuvaamaa lohdutusta tai asettua kärsivän rinnalle. Mikä vielä tärkeämpää, jos elämme kaikkivoipaisuuden illuusiossa, emme tarvitse Jumalaa.
Haluaisin itse uskoa siihen, ettei Jumala halua herätellä meitä kärsimyksillä. Mutta ehkä haluan uskoa siihen, että vaikeudet voivat olla siunaamassa meitä, kun meillä kerran on taipumus unohtaa Jumala niin helposti. Olen aina saanut kylmiä väreitä, joskus jopa tirauttanut kyyneleitä, Laura Storyn sanoituksista kappaleessa Blessings: ”What if my greatest disappointments / all the aching of this life / is the revealing of the greater thirst / this world can’t satisfy.”
Esteri