Tässä luvussa kerrotaan Daavidin armeijaan kuuluneista sotureista. Kolme oli ylitse muiden, mutta pienempiäkin tähtiä löytyi useita. Kuuluisin kaikista oli Joab, josta olen jo aikaisemmin sanonut, että hän oli ristiriitainen hahmo. Hän oli hyvä sotapäällikkö ja ilmeisen uskollinen Daavidille. Toisaalta hän oli myös julma ja äkkipikainen. Tässä luvussa ei kuitenkaan ole mitään soraääniä, vaan kerrotaan vain Joabin sankaruudesta. Jasobeam ja Eleasar olivat kaksi muuta supertähteä, mutta heistä emme oikeastaan tiedä muuta kuin että he olivat ylivertaisia taistelijoita.
Tämä luku siis kertoo siitä, että Daavidin sotajoukko koostui useasta poikkeuksellisen hyvästä sotilaasta. Epäsuorasti se kertoo myös Daavidin nöyryydestä. Olen katsellut aina välillä televisiosta historiallisia dokumentteja Egyptin faraoista. Joskus tuntuu siltä, että siinä maassa ei ollut kuin yksi sankari kerrallaan. Farao otti omiin nimiinsä kaikki voitot, ikään kuin hän olisi omin käsin surmannut kaikki viholliset. Daavid antoi tilaa toisillekin. Halutessaan hän olisi voinut hankkiutua sankareista eroon aina, kun heidän maineensa alkoi kasvaa liian suureksi. Näinhän Saul yritti tehdä Daavidin itsensä kohdalla. Daavidille toisten ihmisten menestys ei ollut uhka. Tämän luvun äärellä kysyn siis itseltäni: osaanko iloita aidosti toisten onnistumisista?
Kertomus Jeesuksen kiusauksista on itselleni hyvin tärkeä, mutta olen kirjoittanut siitä jo muutaman kerran aiemmin, joten sivuutan sen nyt. Se kuitenkin toimii pohjana kaikelle sille, mitä Jeesus tässä luvussa tekee. Kiusausten vastustaminen antoi hänelle voimaa ja maine levisi hyvin nopeasti.
Mehän luemme usein Raamattua pienissä pätkissä, katkelma kerrallaan. Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta joskus se estää näkemästä kokonaisuuksia. Esimerkiksi minulla oli pitkään sellainen mielikuva, että Jeesuksen seuraajaksi tultiin niin, että opetuslapset tapasivat Jeesuksen jossakin satunnaisessa tilanteessa. Sitten Jeesus vain kutsui heitä seuraamaan itseään ja he jättivät kaiken taakseen. Tosiasiassa tilanne ei ollut ihan tällainen. Ensinnäkin Jeesus ei ollut ihan kuka tahansa. Hän oli alusta asti kuuluisa ja opetuslapset kyllä tiesivät hänen maineensa. Toisekseen kutsutilanne ei välttämättä ollut ensimmäinen kerta, kun he kohtasivat Jeesuksen. Esimerkiksi tässä luvussa Jeesus parantaa Pietarin anopin, mutta kutsu seuraamiseen tulee vasta seuraavassa luvussa. Jeesus ei siis vaatinut sokeaa uskoa, vaan opetuslapset saivat ensin nähdä, mistä on kyse. Uskoisin, että tästä syystä he usein vastasivatkin kutsuun välittömästi. Kyse ei ollut siis heidän kohdallaan niinkään sankarillisesta itsensäkieltämisestä, vaan kerran elämässä vastaantulevasta upeasta tilaisuudesta. Toki siihen sisältyi luopumista, mutta pohjavireenä oli ilo ja innostus. Mitenköhän olemme onnistuneet tekemään kristinuskosta niin ilottoman?
Marko