Pietarin kirjeen kolmas luku jatkaa kirjeen teeman mukaisesti siitä, miten tärkeä on kristityn / kristittyjen esimerkki Jumalasta luopuneen maailman keskellä. Luvun alussa tämä ajatus tuodaan avioliittoon, kun puhutaan siitä, että uskosta osaton mieskin voidaan joskus voittaa vaimon lempeydellä ja sävyisyydellä. Jakeissa 15-16 asiaa tuodaan ilmi hieman eri näkökulmasta: ”Pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu. Mutta vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti ja säilyttäkää omatuntonne puhtaana – silloin ne, jotka parjaavat teidän hyvää vaellustanne kristittynä, joutuvat häpeään juuri siinä, mistä teitä panettelevat.” Tätä kohtaa pidetään yhtenä Uuden testamentin tärkeimmistä, apologian harjoittamisen puolesta puhuvista kohdista (apologia=kristillisen uskon järjellistä puolustamista).
Kiinnitin tänään huomioni myös kohtaan, jossa sanotaan, että nainen on ”yhtä lailla armon ja elämän perillinen” miehen rinnalla. Ehkä se on itsestäänselvää, mutta olen miettinyt viime aikoina paljonkin sitä, miten me miehet ja naiset olemme loppupeleissä paljon enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Taistelu sukupuolten välillä tuntuu edelleen käyvän kiivaana 2020-luvun länsimaissa, ja maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä puhutaan usein täysin vastakkaisina asioina, kuin erilaisina tapoina olla ihminen. Kuitenkin me kaikki vuodamme verta, jos meihin tulee haava. Me kaikki olemme olleet vauvoja, joiden selviytyminen on riippunut kokonaan muista ihmisistä. Me kaikki koemme surua ja kipua, jos olemme yksinäisiä. Meille tulee ennen pitkää nälkä ja jano ja väsy. Me elämme hymystä, kosketuksesta ja hyväksynnästä.
Mitä tämä kaikki tiivistäen tarkoittaisi? Me kaikki olemme yhtä lailla ihmisiä ja Jumalan kuvia. Yhtä lailla Hänelle rakkaita ja Hänen yhteyteensä kutsuttuja. Me olemme samalla viivalla.
Esteri