”Totuus ei pala tulessakaan”, sanotaan suomalaisessa sananlaskussa. Tälle luvulle nimen antanut sananlasku sanoo saman asian näin: ”Totuuden sanat kestävät iäti, valheen sanat vain tuokion.” Tavallaanhan tässä puhutaan siitä, että ajatukset voidaan testata, ja aika näyttää mikä toimii. Ei tämä nyt ihan tieteellinen metodi ole, mutta idullaan sen voi halutessaan tässä nähdä. Muuten päivän sananlaskut suosittavat ahkeruutta ja harkintaa. Yhtenä mottona voisi olla sekin, että tehtyä ei saa tekemättömäksi.
Mutta palataan tuohon totuuteen. Minulle edellä mainittu sananlasku puhuu siitä, että totuuden puolella toimimisella on pitkät, jopa iankaikkisuuteen asti ulottuvat seuraukset. Toisaalta on lohdullista, että vääryys on ”vain tuokion” kestävää. Uudessa Testamentissa Paavali puhuu vähän samantapaisesti, kun hän kirjoittaa korinttilaisille, että katoava ei voi saada omakseen katoavaisuutta. Tulkitsen tämän yksinkertaisesti niin, että meistä jää lopulta jäljelle se, mikä on totta ja siten katoamatonta. Kaikki muu onkin sitten valetta ja saakin unohtua.
Pietari paransi ramman, josta sanotaan, että hän parannuttuaan hyppeli kulkiessaan ja ylisti Jumalaa. Hän tuli apostolien kanssa temppeliin ja tokihan tuollainen käytös herätti huomiota, varsinkin kun mies oli monelle tuttu kerjääjä. En usko, että temppelissä oli tuona päivänä kovin monta muuta hyppelijää!
Pietarin puheen aloitus oli ehkä aavistuksen ylimielisen kuuloinen, kun hän kysyi: ”Miksi te tätä ihmettelette?” Jos hyppelevä rampa ei ihmetytä, niin en tiedä mikä sitten. Pietari kuitenkin taisi tarkoittaa, että asiaa ei tarvitse ihmetellä siksi, koska Jumalalle kaikki on mahdollista. Jos rampa olisi parantunut Pietarin omasta kyvystä tai voimasta johtuen, niin sitten asia olisi ollut ihmetyksen arvoinen. Mutta nyt olemme tekemisissä elävän Jumalan kanssa, joten on luonnollista odottaa suuria tapahtuvaksi.
Pietari häivytti puheessa oman osuutensa ihan minimiin. Rampa ei parantunut hänen vuokseen vaan Jeesuksen nimen ja uskon vuoksi. Tosin saattoi olla, että Pietari tarkoitti tässä nimenomaan omaa uskoaan. Ilman sitä hän ei olisi voinut niin rohkeasti käskeä miestä kävelemään. Mutta uskokin oli Jeesuksen antama lahja ja Pietarilla oli kyllä elämässään riittävästi kokemuksia tilanteista, jolloin hän oli yrittänyt pärjätä ilman sitä.
Minulle tässä tilanteessa oli puhuttelevaa se, että ihmiset olivat viettämässä aivan normaalia arkeaan, kun he yllättäen joutuivat toteamaan Jumalan toimivan sen keskellä. Tämänlaisia Jumalan yllätyksiä kaipaan meidänkin seurakuntaamme ja yhteiskuntaamme yleisemminkin.
Marko