Tämä luku maalaa mieleeni ajatuksen siitä, että vaivannäkö ja kurinalaisuus kuuluvat hyvään elämään. Liian helposti tullut menestys on väliaikaista. Näen tämän ajatuksen myös niissä lausumissa, jotka tuntuvat itselle vierailta. Esimerkiksi kuuluisin päivän sananlaskuista on paljon parjattu lausuma: ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan.” Ruumiillinen kuritus on tietysti kiellettyä, mutta voisiko ajatella tämän lauseen kuuluvan modernisoituna vaikka näin: ”Joka ei halua pahoittaa lapsensa mieltä, vihaa häntä.” Liian tiukka kuri on pahasta, mutta toinenkin äärilaita on huono. Sääntöjen ja rajoitusten puutekin aiheuttaa ongelmia. No, en nyt rupea Raamattua uudestaan kirjoittamaan, mutta jotenkin näin ymmärrän tämän luvun sanoman. Ja minusta tuntuu, että sitä kannattaa kyllä kuunnella.
Edellisessä luvussa kerrottu kertomus hyppelevästä rammasta saa synkemmän suunnan, kun Pietari ja Johannes pidätetään. Nykymaailman vinkkelistä heidän kuulustelunsa oli vähän outo. Jos vastaavaa olisi tapahtunut meidän päivinämme, niin ensimmäiset kysymykset olisivat varmaan alkaneet sanoilla ”mitä” ja ”miten”. Esimerkiksi ”Mitä tarkkaan ottaen tapahtui?” ja ”Miten te sen teitte?”. Teko siis tulkittaisiin jonkinlaiseksi silmänkääntötempuksi. Mutta sen ajan johtajilla oli aivan toinen lähestymistapa. He halusivat tietää, mistä teko oli peräisin. Siksi he kysyivät, ketä miehet edustivat, kun he tekivät ihmeen. Tämä paljastaa tietenkin sen, että heidän maailmakuvansa oli hyvin erilainen kuin nykypomoilla. Maailmaa ei nähty naturalististen silmälasien läpi, vaan erilaisten voimien temmellyskenttänä. Koska tällainen ajattelumalli on meille vieras, niin koko tilannetta ja siinä olevaa Pietarin puhetta voi olla vaikea ymmärtää.
Verrattuna edellisen luvun puheeseen, minusta Pietarin sanoma tuntuu nyt paljon tiukemmalta. Aikaisemmin hän puhui suostuttelevaan sävyyn korostaen sitä, että pelastus oli valmistettu kaikille kuulijoille. Nyt sanoma oli typistettynä: Jeesus jonka te hylkäsitte ja tapoitte, on ainoa, joka voi pelastaa. Kaikenlainen diplomaattisuus oli poissa. Minulle tämä puhuu siitä, että Pietarilla ei ollut tarvetta varjella nahkaansa ja yrittää esittää kristinuskosta salonkikelpoisempaa versiota. Mutta tavallaan Pietarilla ei ollut myöskään vaihtoehtoa. Koska oikea pinnan alla oleva kysymys oli se, että onko tämä teko tapahtunut hyvän vai pahan voiman vaikutuksesta, niin ainoa johdonmukainen vastaus oli korostaa Jeesusta. Ei olisi ollut uskottavaa sanoa, että Jeesus nyt oli ihan tavallinen tyyppi, jonka nimellä vain sattuu olemaan sellainen voima, että se parantaa rampoja. Suuri neuvosto toki ymmärsi tämän ja siten heillä oli ongelma, jota he eivät osanneet ratkaista. Heidän näkökulmastaan Jeesus ei mitenkään voinut olla muuta kuin harhaoppinen opettaja, mutta ei hänellä kyllä sitten voinut olla tuollaista voimaakaan. Jos he olisivat halunneet rankaista apostoleja, niin heidän olisi pitänyt osata selittää tämä ristiriita kansalle. Tämän vuoksi he eivät tienneet mitä tehdä ja päätyivät vain uhkailemaan.
Luvun lopussa oleva rukous on tuttuudestaan huolimatta koskettava. Seurakunta ei rukoillut ulkoisen uhan poistumista, vaan rohkeutta ja Jumalan vaikutusta. Tästä voisi ottaa mallia.
Marko