Sananl. 16, Apt. 7

Sananl. 16

Tässä luvussa on oikeastaan kolme osaa. Ensin puhutaan Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Sitten on muutama jae kuninkaista. Loput ovat taas erilaisia sananlaskuja elämän eri aloilta.

Nuo kuningasjakeet ovat kyllä vähän omalaatuisia. Mitäköhän Jesaja tai Jeremia olisivat sanoneet, jos heille olisi sanottu vaikka tämä lause: 

Rehellinen puhe on kuninkaalle mieleen,
todenpuhujaa hän rakastaa.
 
Puhutaankohan tässä oikeasta ihmisestä, vai jonkinlaisesta ideaalista? Jos tämä kuvaakin sitä, minkälainen kuninkaan pitäisi olla. En nyt osaa sanoa.  
 
Kuninkaan itsevaltiaasta asemasta kertoo seuraava sananlasku:
 
Kuninkaan hymy on elämän vakuus,
hänen suosionsa kuin keväinen sade.
 
Käytännössä tämä oli varmaankin totta. Ilman kuninkaan tukea oli sen aikaisessa yhteiskunnassa vaikeata pärjätä kunnolla. Tässä ei tietenkään oteta kantaa siihen, onko tämä asiantila oikein vain väärin. Esimerkiksi ensimmäinen kuningassananlaskun voisi hyvin tulkita myös varoitukseksi itse kuninkaalle:
 
Vääryyttä kuninkaat eivät siedä,
ilman oikeutta ei valtaistuin kestä.
 
Eli epäsuorasti tässä tietenkin sanotaan, että jos kuningas sietää epäoikeudenmukaisuutta, hän on lopulta entinen kuningas! 
 
Lopulta jää avoimeksi se, että onko nämä lausumat tarkoitettu opiksi alamaisille vai (epäsuorasti) kuninkaalle itselleen.
 

Apt. 7

Stefanoksen ”historiatulkintaa” oli varmasti vaikea ottaa vastaan. Lyhyesti se meni näin: Jumala valitsi Joosefin johtajaksi, mutta  kantaisät kadehtivat häntä ja myivät hänet orjaksi Egyptiin. Jumala valitsi Mooseksen, mutta israelilaiset vastustivat häntäkin ja lopulta päätyivät palvelemaan sonnipatsasta. Profeettojakin vastustettiin ja monet tapettiin. Viimeiseksi tuli Jeesus ja hänetkin murhattiin. Israelin kansa on siis aina vain vastustanut Jumalaa. Ja mitä tulee heidän tärkeimpään uskonnolliseen paikkaansa, niin jopa temppelikin sai puheessa osansa, kun Stefanos sanoi, että Jumala ei asu ihmiskäsin tehdyissä rakennuksissa. Loppupäätelmä on lievästi sanottuna tyly:

Aina te olette vastustamassa Pyhää Henkeä – niin kuin isänne, niin myös te!

Sanoin luvun 4 kommentissa, että Pietari ei ollut puheessaan kovin diplomaattinen, mutta tämä oli kyllä ihan omaa luokkaansa. Minun ei ole vaikea ymmärtää, miksi Suuren neuvoston jäsenet suuttuivat niin paljon, että kivittivät Stefanoksen saman tien.

Mietin kovasti, että mitä tästä pitäisi oppia. Toisaalta on helppo ihailla Stefanoksen rohkeutta, mutta sitten taas on vaikea inhimillisesti uskoa, että tuollaisella tyylillä saisi voitettua puolelleen yhtään ihmistä. Tietysti tilanne oli sikäli hassu, että neuvoston jäsenillä ei ollut aikomustakaan ottaa vastaan Stefanoksen sanomaa, Jeesuksesta puhumattakaan. Heidän intressinsä oli säilyttää kaikki ennallaan ja siihen kuvioon sanoma Jeesuksesta ei kerta kaikkiaan sopinut. Stefanoksen olisi täytynyt kieltää Jeesus voidakseen antaa sellainen vastaus, joka olisi kelvannut. Mutta paha sanoa olisiko hän voinut leppeämmällä puheella välttää kuoleman.

Tämän luvun äärellä on kuitenkin luontevaa rukoilla rohkeutta olla sitä mitä on, seurauksista välittämättä.

Marko