Tekijä: Ada Kangas

2. Sam. 21

“Teen hyväksenne mitä vain pyydätte.”

Pääsemme viettämään palmusunnuntaita erikoisen luvun kanssa. Tämän luvun alun tarina on hyvin kummallinen, eikä meinaa mahtua meidän moderneihin konsepteihin mitenkään. Tarinassa kuvataan sitä, kuinka epäoikeutettu väkivalta oli Mooseksen lain mukaan kytköksissä sateisiin ja maan hyvinvointiin. Väkivalta, josta ei ole ollut asianmukaisia seurauksia tekijälle ikään kuin saastuttaa koko yhteiskunnan ja maan, ja tämä tuntuukin tavallaan ihan loogiselta. (Jeesuksen ja meidän maailmankuvassa jo termi “oikeutettu väkivalta” tuntuu omituiselle, ja hyvä niin). Tarinassa ovat mukana Gibeonilaiset, jotka Joosuan kirjassa kuvatun ovelan juonen ja israelilaisten johtomiesten huolimattoman valan vuoksi olivat edelleen erityisasemassa. Daavid on omituisessa välikädessä, jossa jälleen ei ole hyvää ratkaisua.

Toimiiko Daavid viisaasti antaessaan Gibeonilaisille vapauden pyytää mitä tahansa? Toimittiinko tässä lopultakaan Jumalan tahdon mukaan? Minulle tulee sellainen olo, että Daavid yrittää parhaansa luovia vaikeassa tilanteessa ja se on lopulta se, millä on riittävästi merkitystä.

1. Piet. 2

“Eläkää moitteettomasti pakanoiden keskellä, jotta he teitä pahantekijöiksi panetellessaan havaitsisivatkin hyvät tekonne ja ylistäisivät Jumalaa..”

“Moitteettomuuden” päämotiivi ei ole oman sädekehän kiillotus tai pisteiden kerääminen, vaan se, että sanattomasti puhuisimme uskosta osattomille. Tämä viesti on totta yhä tänä päivänä, ja ehkä ajankohtaisempi kuin aikoihin. Ihmisten mielikuviin Jumalasta ja uskosta vaikuttaa valtavasti se, millaisia kristittyjä he kohtaavat. Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole helppoa tunnistaa niitä tilanteita, joissa omasta vakaamuksesta on luontevaa kertoa, joten kuva kristillisyydestä saattaa muodostua julkisuuden kautta – se ei ole aina ollenkaan hyvä homma. Minun tekisi mieli kovasti taistella parjaamista vastaan sanoin, mutta Pietari osoittaa toisen tien. Hyvinkin arkiset myönteiset kokemukset voivat olla ihmisille merkittäviä. Kuuntelevat korvat tai auttavat kädet julistavat joskus tehokkaammin kuin sanat.

Toisaalta “moitteettomuus” on usein myös vaikea laji, niin Daavidille, ensimmäisen sukupolven kristityille kuin meillekin. Aina ei ole ollenkaan selvää, mitä se kussakin tilanteessa tarkoittaa, ja usein se myös vaatisi paljon. Päädyn samoihin ajatuksiin kuin vanhan testamentin luvun kohdalla: joskus voimme vain yrittää rukoillen luovia parhaamme mukaan vaikeissa tilanteissa. Ja kenties juuri sillä on riittävästi merkitystä.

Jeesus, sinä näet ne ihmiset, jotka olet antanut elämänpiiriini. Anna minulle viisautta arkisiin kohtaamisiin ja tiukkoihin tilanteisiin, jotta voisin sanoin ja sanoitta todistaa sinusta. Anna minulle silmät nähdä ympärilläni sinulle rakkaita tyttäriä ja poikia.

Ada

2. Sam. 20

“Amasa ei osannut varoa Joabin toisessa kädessä olevaa miekkaa”

Tämän päivän Samuelin kirjan teksti tuo minulle mieleen Tuomarien kirjan, jossa on välistä melkein maailmanlopun meininki: koko Israelin yhtenäisyys rakoilee, Joab pistää katalasti vasemmalla kädellä omiaan ja melkein päädytään piirittämään omaa kaupunkia. Luvussa toistuu myös toinen Vanhassa testamentissa kiertävä teema, neuvokas nainen, joka pelastaa tilanteen.

Mitä nämä teemat voivat puhua meille tänään? Ainakin siitä, että Jumala on valinnut raskaan reitin valitessaan toimia yhdessä meidän ihmisten kanssa. Edes luvatun kansan kultaisina aikoina ei tunnu löytyvän riittävän oikeamielistä porukkaa johtamaan kansaa, että vältyttäisiin turhalta väkivallalta ja väärinkäytöksiltä heti, kun kuninkaan silmä välttää. Toisaalta yllättävät yksilöt voivat Jumalan käytössä toimia ratkaisevilla paikoilla käänteentekevinä voimina. Meidät on onneksemme kutsuttu elämään ei omassa viisaudessa ja voimassa (ja rikkinäisyydessä), vaan saamme rukoilla avuksemme Pyhää Henkeä.

1. Piet. 1

“Suuressa laupeudessaan hän on synnyttänyt meidät uuteen elämään ja antanut meille elävän toivon herättämällä Jeesuksen Kristuksen kuolleista.”

Tänään siirrymme lukemaan Pietarin kirjeitä. Havahduin melko vastikään ihmettelemään sitä, miten mieletöntä on, että meillä on kaksi Pietarin kirjoittamaa (tai sanelemaa) kirjettä. Päädyin lukemaan Pietarin kirjeistä käydystä keskustelusta ja taustoista jonkin verran, ja olen tosi innoissani, kun pääsen niitä kommentoimaan!

Pietarin kirjeen ensimmäinen luku on täynnä kosmisen mittaluokan teologiaa, eli jos joku joskus haastaa ja kysyy “missä niin lukee” niin tämä on hyvä paikka aloittaa etsiminen.

Tänään pysähdyin kuitenkin pienen sanan “laupeus” kohdalle. Se on sana, joka minulle ei ole tarkoittanut oikein mitään, sillä sitä ei käytetä arkikielessä. Olen ehkä mieltänyt sen tietynlaisena “kunnollisuutena”; kunnollinen samarialainen teki niin kuin piti ja Jumala on kunnollinen ja siksi suvaitsee meitä ihmisraasuja. Siksi olinkin todella yllättynyt, kun minulle selvisi, että niin kreikan kuin hepreankin “laupeudeksi” käännettävät sanat voidaan englanniksi kääntää sanalla “compassion”, myötätunto! Laupeus ei olekaan mitään pintapuolista hyvistelyä, vaan siihen liittyy syvä, ytimistä nouseva myötäeläminen ja armo. Minua ravistelee se ajatus, että maailmankaikkeuden Luoja ei avannut meille tietä uuteen elämään vain kunnollisuuttaan tai näyttääkseen hyvältä, vaan koska hän todella, todella näkee meidät ja (silti) sydämestään haluaa meidät pelastaa.

Kiitos Isä, että olet myötätunnosta, syvästä armosta ja rakkaudesta synnyttänyt meidät uuteen elämään. Pyhä Henki, anna minulle tänään viisautta ja voimia elää tätä uutta elämää, niin että rakentaisin anteeksiantoa, totuutta ja rauhaa.  

Ada

2. Sam. 19

“Kunpa olisin saanut kuolla sinun sijastasi, Absalom, poikani”

Daavidin suru hämmentää kaikkia. Jos laskin oikein, Absalom on jo kolmas lapsi, jonka Daavid menettää. Vuoden 92 käännöksen mukaan hän meni “suunniltaan surusta”. Joab käytännön miehenä kuitenkin suuttuu: “Sinä rakastat vihamiehiäsi ja vihaat niitä, jotka rakastavat sinua!”

Mietin, että Jumalan Isän rakkaus näyttää varmaan joskus samalta. Jumala tahtoisi armahtaa nekin, jotka kaikkein selvimmin meidän silmissämme ansaitsisivat tuomion. Sitä vasten voi näyttää jopa siltä, kuin Jumala ei välittäisi, tai jopa vihaisi niitä, jotka häntä parhaansa mukaan rakastavat. 

Jaak. 5

“Olkaa siis kärsivällisiä, veljet, Herran tuloon asti.” 

Koen että kärsivällisyys on usein horjumista turhautumisen ja apatian välillä. On helppoa ajatella, että jos Jumala toimii, niin hän tottakai toimii äkkiä, kun kaikki on kerran hänelle mahdollista. Tätä vasten voi alkaa näyttää siltä, ettei Jumala toimi lainkaan. Turhaudumme Jumalaan joka seisoo tumput suorina, kun olisi mielestämme toiminnan aika. Saatamme alkaa ajatella, että Jumala  on iankaikkisen hyvä salatulla tavalla, mutta ei itse asiassa niinkään toimi. Saatamme muuttua apaattisiksi ja yhä varovaisemmiksi ja epämääräisiksi rukouksessa. On pelottavaa rukoilla ajatellen, ettei Jumala varmaankaan vastaa. Uskon kuitenkin Jumalaan, joka on voimallinen ja toimii, ja toimii oikeaan aikaan, vaikka meidän on sitä joskus vaikeaa käsittää. Uskon Jumalaan, joka haluaa tuoda apunsa ja on hiljaisuudessakin työssä ja liikkeessä. Kärsivällisyys, rukousvastauksen, Herran toiminnan odottaminen vielä pitkänkin ajan jälkeen vaatii voimia ja myös rohkeutta.

Rakas Isä. Sinä rakastat niitä, jotka sinua parhaansa mukaan yrittävät rakastaa ja yhtä lailla niitä, jotka eivät edes yritä. Auta minua muistamaan, että sinun rakkautesi kantaa yli ajan ja yli odotuksen. Sinun rakkautesi on samaa kaikissa olosuhteissa, eivätkä sinun lupauksesi muutu.

Ada