Tekijä: Ada Kangas

Job 2

Haluan jakaa tähän tuoreen todistuksen/ rohkaisun. Tällä viikolla olin KP:n tilaisuudessa, jossa rukoilimme toistemme puolesta. Minun oli vaikeaa keskittyä migreenin takia ja ajatukseni palasivat jatkuvasti kipuun. Kun tuli vuoroni olla rukoiltavana, en kyennyt oikein ajattelemaan mitään. Muistin viimeisimmän tilanteen, jossa pidin pientä lastani sylissäni hiekkalaatikon reunalla. Lapseni huusi kurkku suorana pahaa oloaan rintaani vasten, nyyhki vain välillä “äiti, halaa vielä tiukemmin”. Ajattelin Jumalalle, että tässä minä olen tämä lapsi. Kun hiljaisuuden jälkeen muut kertoivat, mitä heille oli noussut mieleen, sain kuulla sanat “hiekkalaatikko” ja “Jumala pitää oikein, oikein tiukasti kiinni”.

Jobin tarina ajaa hänet tarkoituksella pisteeseen, jossa hän ei voi enää vaieta. Mietin sanontaa “ihminen jaksaa, kun on pakko jaksaa”. Ihminen jaksaa todella pakon edessä uskomattoman pitkälle senkin jälkeen, kun ensimmäistä kertaa tulee ajatus, ettei jaksa enää yhtään. Joskus tulee ulkoapäin ajateltua, että kyllä tuossa voisi vielä vähän matkaa tsempata. Tai sanottua itselleen, että miten minä tällä tavalla uuvuin. Tänään Jobin kirja muistuttaa minua siitä, että meillä aivan kaikilla on murtumispisteemme. Raamattu ei luo meille ihmiskuvaa omavoimaisista sankareista, joista parhaat jaksavat ikuisesti, vaan luoduista, jotka ovat ennemmin tai myöhemmin aivan avuttomia ja Luojansa varassa, vailla omaa rohkeutta.

2 Kor. 8

Uuden testamentin puolella päätetään viikko aivan erilaisiin, suorastaan innokkaisiin tunnelmiin. On mahtavaa kuulla todistuksia, ja myös itse kokea sitä, kuinka Jumala voi sytyttää innon tehdä asioita, jotka itsessään eivät välttämättä.. noh, innosta. Parasta tässä on se, että intoa ja iloa en voi itsestäni puristaa, vaan ne ovat lahjaa. Voimme kuitenkin rukoilla, että Jumala antaisi meidän syttyä niille asioille, joihin hän meitä kutsuu.

Rakas Isä, näet jokaisen, joka kaipaa tänään vain nojata sanoitta rintaasi vasten. Kiitos, että olet avannut sylisi meille, tahtonut tulla isäksemme. Rukoilen, että sytyttäisit meihin innon tarttua niihin asioihin, joita olet varallemme suunnitellut. Kiitos, että voit kääntää murheemme iloksi ja apatian innoksi.

Ada

Job 1

Ota mukava asento: tänään aloitamme Jobin kirjan, ja tästä virisi ajatus jos toinenkin. Kirjaa, ja erityisesti sen tapahtumia on tituleerattu Raamatun vanhimmiksi, mutta osa tutkijoista ajattelee sen kirjallisen muodon olevan varsin myöhäistä tuotantoa, sillä kirja viittaa hyvin tiheästi muihin vanhan testamentin kirjoihin. Jobin kirjaa kuvataan hyvin korkeatasoiseksi, hiotuksi, runomuotoiseksi teokseksi.

Pintapuolisesti ja hyvin yksinkertaistettuna kirja käsittelee epäoikeudenmukaiselta tuntuvaa kärsimystä. Minua Jobin kirjan kanssa on haastanut erityisesti se, että eri opettajien ja tutkijoiden johtopäätökset sen teologiasta ovat paikoin hyvinkin ristiriitaisia keskenään. Ei ole valmiiksi pureskeltuja vastauksia. Tätä tekstiä valmistellessani törmäsin pariin minulle uuteen näkökulmaan. Ensimmäinen on se, että kirjan kirjoittaja on saattanut tarkoittaa kertomuksen ajatuskokeeksi, samantyyppiseksi tarinaksi joita Jeesus kertoi, joiden tarkoitus on herättää kuulija pohtimaan ja pysähtymään. Tämän tulkintamallin mukaan ensimmäiset luvut kertoisivat meille ennen kaikkea jotain maailmasta ja ihmisen kokemuksista, mutta eivät käytännössä juurikaan Jumalan päätöksentekomenetelmistä tai siitä mitä tapahtuu Taivaassa.

Toiseksi, Raamatun tutkija Tim Mackie huomauttaa, miten Job, yhdessä koko vanhan testamentin kanssa kertoo yhtä muunelmaa tarinasta, jossa Herran palvelija (tässä Job) käy läpi kärsimyksen ja kuoleman uhan ja toimii lopulta siunauksen ja sovituksen välittäjänä Israelille, tai Jobin ja muutaman muun tapauksessa “kaikille kansoille” (joita myöhemmin esiteltävät Jobin ystävät edustavat). Muun muassa tähän Jeesus viittaa todetessaan, että kaikki kirjoitukset ovat viitanneet häneen. Tämä oli minulle ihan uusi näkökulma, jota aion pohtia luku-urakan aikana. 

Itse pysähdyin tänään huomaamaan, että Vastustaja, Syyttäjä puhuu Jobia vastaan sanoja, joita joskus olen itsekin ajatellut: “helppohan tuon on, kun se on niin siunattu”. Samaa pohdin myös omalle kohdalle: helppohan minun on puhua, sanoa, että kaikki järjestyy, kun moni asia on omassa elämässä järjestynytkin. Miltähän maailma näyttäisi, jos kaikilla hyvillä tyypeillä menisi aina hyvin – ja kaikki vastoinkäymiset olisivat suoraa palkkaa töppäilyistä? Ainakaan myötätunto ei olisi kovassa huudossa.

2 Kor. 7

Makedoniaan tultuamme emme saaneet hetkenkään rauhaa. Meitä ahdistivat kaikenlaiset vaikeudet, ulkoapäin taistelut, sisältäpäin pelot. (2.Kor. 7:5)

Uutta testamenttia lukiessa sitä joskus alkaa kuvitella, että Pyhän Hengen täyttämät uskovat eivät hätkähtäneet mistään, vaan marssivat kriisistä toiseen reippaasti virsiä veisaten. Pysähdyinkin tänään tuon yhden sanan kohdalle, “pelot”. Ilmeisesti onkin niin, että ihmisellä voi olla vahva luotto Jumalaan ja hänen hallintaansa ja silti ajoittain kokea pelkoa ja jännitystä siitä, mitä tuleman pitää. Tämä on lohdullista ainakin siksi, että se vastaa (ainakin minun) arkikokemustani. Ehkä pelko ei ole aina merkki siitä, että uskostamme puuttuisi jotain. Ehkä pelkoa ei tarvitse pelätä. Pelosta on myös tie ulos: Mutta Jumala, joka rohkaisee masentuneita, lohdutti meitäkin antamalla Tituksen tulla luoksemme. (2. Kor. 7:6)

Tule Pyhä Henki. Tule ja avaa meille, mitä tahdot puhua Jobin kirjan kautta tässä ajassa. Kiitos, että olet meidän puolustajamme, rohkeutemme, rauhan ja terveen harkinnan Henki.

Ada

Est. 10

Mikä yhdistää Esterin ja Ruutin kirjoja (sen lisäksi, että ne on nimetty naisten mukaan)? Molemmat kirjat voisi päättää sanoihin “ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti“. Sitä vastaan monet muut Raamatun kirjat päättyvät yllättäen, tavalla tai toisella jännitteisiin tai ratkaisemattomiin tunnelmiin, joskus jopa kesken lauseen. Tämän on katsottu olevan kirjallinen keino, joka osoittaa eteenpäin, ensin messiaaseen, ja Uudessa testamentissa Jeesuksen paluuseen. Ehkä Ruutin kirjan ja Esterin kirjan voidaan puolestaan ajatella muistuttavan meitä siitä, että kerran tulee päivä, jolloin kuivataan kaikki kyyneleet ja odotus päättyy.

2 Kor. 6

Luin tänään opiskelujuttuihin liittyen (ei millään tavalla hengellistä tai teologista) kirjaa, jossa sattumalta kuvattiin antiikin kreikkalaisten suhdetta julkiseen esiintymiseen, kodin ulkopuoliseen elämään: 

Välttämättömyyden ja katoavuuden valtakunta oli upotettu yksityispiirin hämärään. Sitä vasten kohottautui julkisuus, kreikkalaisten itseymmärryksessä vapauden ja pysyvyyden valtakunta […] Missä elämän välttämättömät tarpeet ja niiden tyydytysvälineiden hankinta kätkettiin häveliäästi oikosin piiriin, siinä polis tarjosi avoimen kentän piirtyä kunniakkaasti esiin: vaikka kansalaiset olivat kanssakäymisissään tasa-arvoisia (homoioi), kukin pyrki toista korkeammalle (aristoiein). (Habermas, Julkisuuden rakennemuutos, s.23.)

Unohdin opiskelun hetkeksi täysin ja ajattelin kirjettä, jota olen viime viikkoina lukenut edestakaisin. Ensimmäiset kristityt elivät maailmassa, jossa kunniakas, arvostettu ihminen piilottaa kaiken kuolevaisuuteen ja arkeen liittyvän kotiväelle ja purjehtii hehkeänä, yli-inhimillisenä estradille, kiiveten siinä sivussa muutaman vähän vässykän tyypin yli. Sen keskellä Paavali rehvastelee seuraavasti:

Kaikessa me osoitamme olevamme Jumalan palvelijoita. Me kestämme sitkeästi vaikeudet, vaivat ja ahdingot, ruoskimiset, vankeudet, mellakat, raadannan, valvomisen ja paastoamisen. (2. Kor. 6:4-5)

Aloin ajatella Paavalin kertomuksia siitä, kuinka hän on itse ansainnut elantonsa, kuinka hän on esiintynyt heikkona ja arkana. Hän kääntää kuulijoiden arvomaailmaa aivan päälaelleen! Ihmekkös myös sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta koettiin hulluksi!

Mietin, mikä oman aikani ja myös omassa arvomaailmassani on sellaista, jota kaipaisi ravistelua.

Rakas Jeesus, anna meille rohkeutta edustaa sinua, sinun asettamia arvoja omassa ajassamme. Anna meille viisautta, jotta osaisimme toimia rakkaudessa ja totuudessa.

Ada