Sananl. 11, Apt. 2

Sananl. 11

Valitsin tänään päivän raamatunkohdasta käsittelyyn vain yhden jakeen: ”Kuolemaan katkeaa jumalattoman toivo, pahantekijän odotus raukeaa tyhjiin.” (Jae 7) Olen ymmärtänyt, että Suomessa on tilastollisesti vain vähän ateisteja, eli ihmisiä, jotka eivät uskoisi Jumalaan tai ylempään voimaan millään tasolla. Jokunen heitä kuitenkin on, ja maailmanlaajuisesti heidän joukkonsa on isompi. Ateistinen maailmankatsomus lähtee siitä, että vain se, mitä näemme on totta, ja että näin ollen ei ole mitään varmaa tarkoitusta tai merkitystä. Johdonmukainen eläminen tällaisen ajattelutavan mukaan on tietysti haasteellista, sillä harva voi väittää, ettei esimerkiksi oikeaa ja väärää olisi ollenkaan olemassa. Ateistille yksi melkoista kovuutta kysyvä kysymys on kysymys kuolemasta. Tunnettu ateisti ja fyysikko Stephen Hawking onkin sanonut, että uskonto on iltasatu ihmisille, jotka pelkäävät kuolemaa.

Sananlaskuissa puhutaan siitä, miten toivo katkeaa kuolemaan. Tiedämme, että toivo on ihmiselle elintärkeää, joten ehkä Hawkingin sanat saattavatkin jossain määrin tulla kohti: entä jos olen uskossa vain, koska en uskalla kohdata maailmankaikkeuden synkkää tyhjyyttä ja tarkoituksettomuutta? Entä jos kaikki onkin vain itsepetosta?

Aion olla tylsä ja tyhjentää heti pankin: kyllähän usko periaatteessa voisi olla pelkoa ja itsepetosta, ei sitä mikään aukottomasti kumoa. Minusta on kuitenkin hyvä kysyä heti perään, miksi meidän erityisesti pitäisi ajatella sen olevan itsepetosta. Meillä on paljon syitä uskoa, että on jotain meidän käsityskykymme ulkopuolella tai sen rajamailla: maailmankaikkeuden synty, omatunto, rakkaus… Puhumattakaan yhdestä juutalaisesta puusepästä muinaisessa Roomassa, joka sai aikaan vallankumouksen, jolle ei näytä löytyvän mitään muuta järkevää selitystä kuin se, että Hän todella oli se, joka sanoi olevansa.

Usko ei olisi uskoa, jos voisimme todistaa aukottomasti olevamme oikeassa. ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr. 11:1) Aina tulee olemaan ihmisiä, joiden mielestä on turha uskoa ja toivoa.  Usko, toivo ja rakkaus eivät kuitenkaan koskaan lakkaa vetämästä ihmistä puoleensa magneetin lailla. Voimme kääntyä sisimmässämme kuiskivaa uskoa kohti tai sitten tehdä tietoisen päätöksen kääntyä siitä poispäin. Minusta on huomattavan paljon perustellumpaa kääntyä sitä kohti. Mitä sinä ajattelet?

Kiitos kaikille tästä viikosta ja siunausta uuteen viikkoon!

Apt. 2

Esteri

Sananl. 10, Apt. 1

Sananl. 10

Sananlaskujen kymmennennessä luvussa on paljon asiaa. Poimin sieltä tänään tarkkarajaisesti vain yhden jakeen: ”Turvassa kulkee, joka vilpittä kulkee, joka poikkeaa polulta, ei salassa pysy.” (Jae 9) Mielestäni tämä jae on siitä mielenkiintoinen, että se näyttää osoittavan, ettei ”polulta poikkeamisen” (väärin tekemisen, otaksun) perusteena kannattaisi käyttää sitä, mitä niin usein kuulee: ”eihän tästä kukaan saa tietää”. Ei kukaan saa tietää, jos lataa netistä mediasisältöjä laittomasti. Ei kukaan saa tietää, jos jättää piippaamatta pari tuotetta pikakassalla. Ei kukaan saa tietää, jos ihan vähän venytän sääntöjä silloin, kun kukaan ei katso. Sananlaskujen ajatus mukailee sitä, mitä Jeesus sanoo Luukkaan evankeliumin luvussa 12, jakeissa 2-3 varoittaessaan fariseusten tekopyhyydestä: ”Ei ole kätköä, joka ei paljastu, eikä salaisuutta, joka ei tule ilmi. Niinpä se, mitä te sanotte pimeässä, kuullaan päivänvalossa, ja mitä te neljän seinän sisällä kuiskaatte toisen korvaan, se kuulutetaan julki katoilta.”

Jos onkin niin, että kukaan ei ihminen ei näe, niin kristitty tietää, että Jumala näkee koko ajan kaiken. Emme voi koskaan perustella väärin tekemistä sillä, että kukaan ei näkisi. Jos ihminen ei ole tullut tuntemaan Jumalan armoa, tämä voi olla aika epämiellyttävä ajatus. Ehkä siksi niin monet toivovatkin, että Jumalaa ei joko olisi tai että Hän olisi niin välinpitämätön ihmisten elämää kohtaan, ettei Hän koskaan käyttäisi minkäänlaista tuomiovaltaa.

Taidamme nyt tulla uskomme ytimen, lain ja evankeliumin, äärelle. Meillä tosiaan on usko Jumalaan, jolta ei voi salata yhtään mitään: ei ainuttakaan pienintä ajatusta tai aikomusta, ei mitään. Jos ja kun tämä tieto saa ihmisen epätoivon valtaan, on hyvien uutisten aika: sama Jumala haluaa antaa kaikki ihmisen tekemät synnit anteeksi, siis ne ihan kaikki, jotka Hän on nähnyt ja todistanut! Hän, joka tietää meistä aivan kaiken, haluaa korjata rikki menneet välit ja on tehnyt kaiken valmiiksi niin, että meidän osuutemme on vain ottaa tarjous vastaan.

Aika mieletöntä.

Apt. 1

Esteri

Sananl. 9, Matt. 28

Sananl. 9

”Omahyväistä älä nuhtele, hän vihastuu sinuun, nuhtele viisasta, niin hän rakastaa sinua. Neuvo viisasta, ja hän viisastuu yhä, opeta hurskasta, ja hän oppii lisää.” (Jakeet 8-9) Päivän raamatunkohdassa on erittäin mielenkiintoisia ja ajankohtaisia ajatuksia neuvomisesta ja ohjaamisesta, kritiikin vastaanottamisesta. Kuten taas huomaamme, ihmisillä on ollut samoja haasteita jo tuhansia vuosia sitten. Mitä voisimme siis oppia näiden ikivanhojen sanojen äärellä?

Minusta teksti tekee selväksi sen, että kritiikin vastaanottaminen on taito. Näyttäisi siltä, että kyseessä on taito, joka on opittavissa, sillä tekstin mukaan sen omaksuminen riippuu muista asioista: viisaudesta ja hurskaudesta. Kritiikin vastaanottaminen ei puolestaan onnistu ihmiseltä, joka on omahyväinenVoidaanko tästä vetää se johtopäätös, että jos ihmisellä on viisauden tuomaa nöyryyttä, ei epätervettä arvottomuuden tunnetta tai nöyristelevää asennetta, vaan aitoa oman paikkansa ymmärtämistä suuren ja monimutkaisen maailman keskellä, on hän valmiimpi hyväksymään sen, että hän on keskeneräinen? Ehkä näistä lähtökohdista käsin hän kokee realistista ja vilpitöntä halua tulla paremmaksi ja kasvaa.

Minä en ole tästä tosiaankaan mikään malliesimerkki. Saatan ottaa kritiikin hyvin henkilökohtaisesti, erityisesti jos kyseessä on asia, jossa tiedän ihan oikeasti olevani huono. Näin ollen olen käyttänyt elämässäni paljon aikaa pohtien sitä, miten kritiikin voisi antaa kaikista hedelmällisimmässä muodossa. Olen päätynyt uskomaan hampurilaispalautteeseen: kaksi sämpylää symboloivat sitä, että pitää aloittaa hyvillä asioilla sekä lopettaa niihin, mutta välissä saa olla prosentuaalisesti pienempään osaan jäävä kehittämisen ja kritiikin pihvi. Saattaa kuulostaa siltä, että haluaisin meidän käsittelevän toisiamme liiaksi silkkihansikkain, joten vakuutan, etten ole sitäkään mieltä. Niin kurjaa kuin se onkin, niin joskus täytyy kylmästi antaa potkut, erota poika- tai tyttöystävästä, laittaa toiselle peili jne. Mutta jopa näissä vaikeissa tilanteissa uskon siihen, että ihmisen ei tarvitse olla tyly ollakseen jämäkkä. 

Sekä kritiikin vastaanottaminen että antaminen ovat taitolajeja. Pyydetään niihin apua Jumalalta, sillä ne ovat asioita, joita tulemme kohtaamaan tässä elämässä jatkuvasti.

Matt. 28

Esteri