Tekijä: Esteri

Jes. 27

2. Kor. 10

Päivän Uuden testamentin kohdassa on mielenkiintoista tekstiä ylpeilystä. Paavali sanoo kahteen kertaan, että hän ei ”ylpeile kohtuuttomasti”. Lisäksi Paavali sanoo, että ”Voimme ylpeillä omista emmekä toisten aikaansaannoksista. ”Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta.”” (Jakeet 16-17) Käsittelimme jo tällä viikolla sitä, miten Raamatussa selvästi sanotaan, että on olemassa tervettä murhetta. Nyt voisimme vielä viikon päätteeksi miettiä, mitä Paavali tarkoittaa, kun hän näyttäisi sanovan lievän ylpeilyn olevan toisinaan kristitylle mahdollista.

Kokonaisuudessan on hyvä huomata, että Paavali tuskin olisi kirjoittanut ylpeilystä tällä tavalla suoraan, ellei olisi ollut pakko. Korintin seurakunnassa oli ihmisiä, jotka haastoivat Paavalia ja väheksyivät häntä. Siksi Paavalin täytyi puolustaa asemaansa häpeilemättömästi. 

Kun tekstin kokonaissanomaa tarkastelee, minusta vaikuttaisi siltä, että Paavali ei tarkoita ylpeilyllä ylpeyttä ihmisiä kohtaan, vaan ylpeyttä siitä, että on saanut tehdä Herran työtä omalla paikallaan. Tällainen ylpeys ei todennäköisesti saa katsomaan ihmisiä nenänvartta pitkin alaspäin, vaan kokemaan kiitollisuutta Jumalaa kohtaan sekä kannustamaan muitakin etsimään omaa paikkaansa Herran työssä. Varmaankin kyse voi olla myös siitä, että oman arvon tuntemisessa pitäisi löytää jonkinlainen kultainen keskitie. Ei ole oikein korostaa itseään ja pyöriä oman navan ympärillä, mutta ei sekään ole oikein, että vähättelee omaa tekemistään tai itseään. Miksi ihmeessä niin pitäisi tehdä (edes meidän suomalaisten), kun kerran Jumala saa loppuviimein kaiken kunnian siitä hyvästä, mitä olemme ja mitä saamme maan päällä aikaan?

Tunnistatko sinä tänään itsessäsi tervettä, epätervettä vain liian vähäistä ylpeyttä? Mielestäni näitä kannattaa välillä pysähtyä pohtimaan arkiajattelun keskellä, sillä ylpeys tai sen puute vaikuttavat ihmeen paljon siihen, miten suhtaudumme itseemme ja toisiimme. Samalla muistetaakoon koko ajan armo ja riittävä rentous.

Kiitos tästä viikosta ja oikein siunattua alkavaa viikkoa!

 

 

Esteri

Jes. 26

2. Kor. 9

Päivän Uuden testamentin kohdassa puhutaan siitä, miten Jumala siunaa korinttolaisia runsaasti, niin että näillä on paljon, mistä antaa. Paavali toteaa, että: ”Tämän palveluksen toimittaminen ei vain täytä pyhien tarpeita, vaan lisäksi se saa yhä useammat kiittämään Jumalaa. Kun te tällä työllänne annatte todistuksen uskostanne, lahjanne saajat ylistävät Jumalaa siitä, että te näin tunnustatte kuuliaisuutenne Kristuksen evankeliumille ja jaatte omastanne anteliaasti heille ja kaikille muillekin.” (Jakeet 12-13) Vaikka luvussa viitataan varmaankin myös aineettomaan antamiseen puhuttaessa ”kaikkinaisesta rikkaudesta”, näyttäisi siltä, että paino on aineellisessa antamisessa.

Mitä antamisen teologia voisi meille kertoa? Jos mennään ihan asian alkujuurille, mielestäni Raamatussa antaminen korostaa samalla sekä yksittäisten ihmisen hallintaoikeutta omaan omaisuuteensa että vastuuta yhteisestä hyvästä. Niin, Raamattu on oikeastaan aika kiva kirja sekä oikestolaisille että vasemmistolaisille. Raamattu korostaa monessa kohtaa omaisuuden yksityisyyttä, kun esimerkiksi kymmenestä käskystä kolme suojelee omistusoikeutta. Antaminen menettäisi myös merkityksensä, jos lähdettäisiin siitä, että kaikki ihmisen hankkima on automaattisesti yhteistä. Samaan aikaan Raamattu tuo jatkuvasti esiin, että köyhiä ja leskiä ei saa unohtaa, että raha ei tosiaankaan määrittele kenenkään ihmisarvoa, ja että rahaa tulisi käyttää mitä suurimmasta jumalanpelosta käsin. Raamattu kehottaa jokaista tulemaan Jumalan eteen ja arvioimaan, millaisella määrällä itse voisi osallistua yhteisiin talkoisiin.

Pakko sanoa, että olen miettinyt nyky-Suomen talouskurimuksessa paljonkin sitä, miten kaikki olisi ehkä helpompaa, jos ihmiset ottaisivat Raamatun ”talouspolitiikan” käyttöön. Jos toimintaamme ohjaisi nöyryys, ihan oikeasti meillä kaikilla. Jos lähtisimme siitä, että totta kai huolehdimme jokaisesta, joka tarvitsee apua, mutta emme katsoisi sormien läpi sitä, että joku hyväksikäyttää toisten anteliaisuutta. Jos emme kadehtisi toisiamme, emmekä puolin ja toisin suhtautuisi toisiimme vihamielisesti sen perusteella, miten paljon pankkitilimme saldo näyttää. Jos käyttäisimme yhteisiä varoja oikeasti yhteiseen hyvään, emmekä ajattelisi vastuuttomasti, että yhteistä rahaa voi laittaa ihan mihin tahansa, prioriteettijärjestyksestä viis. Ennen kaikkea: jos muistaisimme, että tarvitsemme sekä vahvoja yksilöitä että vahvaa yhteisöä. Minä en usko, että pelkästään toista tavoittelemalla voidaan koskaan onnistua.

Huomaan, että taloudesta kirjoittaminen tuntuu nykyaikana riskaabelilta. Se kertonee jotain siitä, miten syvällä polarisaatio on keskuudessamme. Rukoillaanhan tänäänkin meille kaikille viisautta talousasioihin, niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla.

Esteri

Jes. 25

2. Kor. 8

Päivän Uuden testamentin kohdassa puhutaan paljon rahallisesta avustamistyöstä. Olisi upeaa, jos osaisin sanoa siitä tänään jotakin historiallisesti ja sosiologisesti pätevää, mutta tänään takkini on sen osalta tyhjä. Kiinnitin lukua lukiessani huomiota siihen, miten monta kertaa Paavali mainitsee innostuneisuuden. ”En sano tätä käskeäkseni, vaan koetellakseni teidän rakkautenne aitoutta kertomalla toisten innosta.” (Jae 8) ”Saattakaa työnne nyt loppuun! Halusitte sitä innokkaasti, viekää se siis päätökseen mahdollisuuksienne mukaan!” (Jae 11) ”Kiitos Jumalalle, joka on sytyttänyt myös Tituksen sydämeen saman innon toimia teidän hyväksenne. Hän suostui pyyntööni; itse asiassa hän on niin innostunut, että hän nyt omasta halustaan lähtee teidän luoksenne.” (Jakeet 16-17) ”Lähetämme yhdessä heidän kanssaan matkaan vielä erään veljemme, jonka innon olemme voineet todeta monissa tilanteissa ja joka on nyt entistäkin paljon innokkaampi, koska hän luottaa lujasti teihin.” (Jae 22) Porukkahan on aivan innosta piukeana joka puolella! Tässä voi oikein kuulla ja nähdä kaikki säihkyvät silmät ja yhteen taputtavat kädet: nyt tehdään yhdessä hyvää!

Mistä sinä innostut? Ei niinkään, että pitäisit jotain asiaa periaatteessa tärkeänä ja arvostettavana: mikä sinut saa tuntemaan räiskyvää onnea ja odottavaisuutta ihan vain asian itsensä vuoksi? Uskon, että jokaisella meistä on niitä jo tavallisessa arkielämässä, jos vain osaamme etsiä. Jokaisella meistä ne ovat myös erilaisia. Ehkä jokin hyvä ruoka, jota et ole syönyt vuosiin? Ystävän tapaaminen, kun tietää, että on mukavaa juteltavaa? Elokuva, jota on odotettu teattereihin vuosikausia? Juoksulenkki ja saunan löylyt sen jälkeen?

Ehkä ihmettelet, miksi aloin luetella täysin arkisia ja maallisia asioita. Tein sen siksi, että se täsmentäisi, miten pienistä asioista innostus lähtee, sekä siksi, että näkisimme, miten yksilöllistä innostuksen kokemus on. Aivan samalla tavalla kuin innostumme pienissä asioissa monenlaisesta, uskon, että myös uskonelämän saralla meillä jokaisella on alueemme, jolla voimme kokea polttavaa innostumista.

Jos et ole kokenut tätä vielä, niin älä huoli. Innostuneisuus ei ole mikään ylihengellinen kokemus, jota täytyy jäädä odottelemaan. Voit lähteä liikkeelle esimerkiksi siitä, että mietit, mikä sinua kiinnostaa elämässä muutenkin. Voisitko hyödyntää sitä seurakuntaelämässä? Jotkut järjestävät seurakunnan urheiluiltoja, toiset leipovat yhteisiin tilaisuuksiin, kolmannet lähtevät kadulle porukalla evankelioimaan. Toisaalta mitkä asiat maailmassa saavat sinut janoamaan muutosta? Mikä on sinusta niin epäreilua ja harmillista, että haluaisit tehdä asialle jotain? Tästä ei tarvitse alkaa vuosituhannen vallankumousta, josta tehdään elämänkerta ja elokuva. Lopputuloksena voi olla esimerkiksi varojen keräämistä tärkeään kohteeseen tai kipua kokevien ihmisten kohtaamista. Yksikin teko muuttaa jo maailmaa!

Suomalaiset saattavat joskus olla laiskoja innostumaan. Mitä sitä turhaan näkemään glitteriä maailmassa, joka on harmaa suurimman osan vuodesta? Tälle saa ja kannattaa laittaa rohkeasti kampoihin! Etsitään innostusta sekä itsemme, lähimmäisemme että Jumalan vuoksi.

Esteri