Tekijä: Remes

2. Aik. 20

Tässäpä on taas yksi oppitunti rukouksen voimasta. Juudaa kohtasi suuri vaara, kun peräti kolmen kansan koalitio hyökkäsi heitä vastaan. Jos edellisessä luvussa Josafatia moitittiin siitä, että hän ei ollut luottanut Jumalaan, niin nyt hänellä ei ollut edes muuta mahdollisuutta. Epätoivo on hyvä opettaja, mitä tulee rukouselämään.

Josafatin rukous on myös sisällöltään mielenkiintoinen. Hän vetoaa siinä Jumalan lupauksiin, kuvailee ongelmansa ja sitten hän jää vain odottamaan. Siinä se, eikä hänen muuta sitten tarvinnutkaan tehdä kuin lähteä katsomaan, miten Jumala toimii. Mielessäni tämä vertautuu kertomukseen Pietarin pelastautumisesta vankilasta pari päivää sitten Apostolien tekojen luvussa 12. Siinäkin seurakunta kokoontui yhteen rukoilemaan ja Jumala vastasi. Kovin suurta uskoa heillä ei vastauksen saamiseen ollut, koska he eivät edes uskoneet Pietarin päässeen vapaaksi.

Mitä tästä kaikesta voi siis oppia? Houkutus on ajatella, että tässä on kaava, jolla saamme menestyksekkään rukouselämän. Kokoonnumme yhteen rukoilemaan, kenties paastoamme ja kas, kaikki toiveemme toteutuvat. Olen kyllä vakuuttunut siitä, että yhdessä rukoileminen merkitsisi sitä, että näkisimme enemmän Jumalan toimintaa, mutta emme me voi Jumalaa hallita. Pikemminkin on niin, että yhdessä rukoilemisen pitäisi olla elimellinen osa seurakunnan toimintaa tilanteesta riippumatta. Silloin Jumala voi paremmin hallita ja ohjata meitä.

Apt. 14

Useimmissa kaupungeissa Paavali ilmeisesti vain julisti, mutta Lystrassa tapahtui myös parantumisihme. Olen aina tykännyt siitä, että tuon ajan apostolit eivät olleet niin menetelmäkeskeisiä, vaan pitkälti toimivat tilanteen mukaan. Ihmisiä tuli kaikkialla uskoon riippumatta siitä, millä tyylillä missäkin paikassa toimittiin. Suuresta ihmeestä huolimatta Lystrassa menestys ei tainnut olla sen suurempaa kuin muuallakaan. Oikeastaan siellä meinasi käydä hassusti, kun ihmiset uskoivat Paavalin ja Barnabaksen olevan kreikkalaisia jumalia.

Minusta on aina ollut mielenkiintoista, että sen ajan ihmiset mielsivät Barnabaksen korkea-arvoisemmaksi kuin Paavalin, koska Paavali oli se joka puhui. Paavalia pidettiin Hermeksenä, jumalana toki, mutta oikeastaan vain muiden jumalien juoksupoikana. Näin ne ajat ovat muuttuneet, sillä nykyään arvaus menisi varmasti toisin päin eli Paavalia pidettäisiin pomona.

Apostolit olivat kauhuissaan tästä väärinkäsityksestä. He repäisivät vaatteensa ja juoksivat väkijoukkoon estämään uhraamista. Kaikesta näkee, että heidän mielestään tässä ei ollut kyse mistään harmittomasta tai huvittavasta erehdyksestä. Mainen kunnia on katoavaista, koska ei mennyt kauankaan, kun Paavali jo yritettiin kivittää kuoliaaksi. Tämä jälkimmäinen tilanne taas ei tuntunut herättävän suuria tunteita, sillä Luukas mainitsee sen vain ikään kuin ohimennen. Paavali vain viittä vaille kuoli, normipäivä siis. Yhtä lakonisesti kerrottiin muutama luku sitten Jaakobin mestaamisesta.

Tästä voinee päätellä, että ensimmäiset kristityt olivat tottuneet vastustukseen ja vainoon. En usko, että he käytännössä suhtautuivat siihen ihan näin huolettomasti, mutta uutiskynnystä se ei ylittänyt. Sen sijaan menestyksen hetkillä he olivat tarkkana, että kunnia meni Jumalalle eikä heille itselleen. Tämän periaatteen näkee jo kolmannessa luvussa, kun Pietari parantaa ramman temppelissä ja se seuraa johdonmukaisesti koko kirjan läpi. Tästä olisi meillä paljon opittavaa. Meillä kun on tapana nimenomaan korostaa ihmisiä ja heidän kykyjään.

Marko

2. Aik. 19

Profeetta Jehu moittii Josafatia siitä, että hän liittoutui Ahabin kanssa. Sitten kerrotaan, että siitä lähtien Josafat pysytteli omassa maassaan. Minulle jäi vähän epäselväksi se, että oliko tässä nyt syy ja seuraus. Oman maan asioihin keskittymisellä oli kuitenkin hyvät seurauksena. Olikohan niin, että ennen Josafatia maassa ei ollut kunnollista oikeuslaitosta?

Josafatin tuomareille antamat ohjeet ovat ajattomia: ”Herra, meidän Jumalamme, ei suvaitse vääryyttä, puolueellisuutta eikä lahjusten ottoa.” Yksi nyky-yhteiskunnan suurista kysymyksistä on se, että mitä tapahtuu, jos tuosta kuviosta ottaa sanan ”Herra” pois. Onko todellinen tasa-arvo mahdollista ilman Jumalaa? Kaikki ovat varmaan valmiita myöntämään, että korruptio on väärin, mutta mitä sitten? Ilman Jumalaa vastaus lähtee pitkälti siitä, että korruptoituneet yhteiskunnat ovat toimimattomia, tehottomia ja kansalaiset niissä voivat huonosti. Tämä on totta, mutta tämä koskee vain yhteiskuntaa keskimäärin. Yleensä niissä on pienehkö eliitti, jolle systeemi sopii varsin hyvin. Jos tämä eliitti ei usko Jumalaan, onko heillä oikeasti syytä luopua asemastaan yhteiseksi hyväksi?

Apt. 13

Paavali ja Barnabas lähtivät ensimmäiselle lähetysmatkalle. He olivat hyvä työpari. Paavali oli hyvä puhuja, mutta ehkä hieman kiivasluonteinen. Barnabas oli sovittelevampi ja hyvä näkemään ihmisten tarpeita. Molemmat olivat Antiokian seurakunnan perustajajäseniä, joten heidän lähtemisensä oli varmasti iso juttu.

Paavalille kutsu lähetystyöhön oli tullut tavallaan jo aikaisemmin Damaskoksen tien kokemuksen yhteydessä. Olihan Ananias saanut Jumalalta nämä sanat: ”Minä olen valinnut hänet aseekseni, tunnustamaan nimeäni maailman kansojen ja kuninkaiden ja myös Israelin kansan edessä. Minä tulen osoittamaan hänelle, että hän joutuu paljon kärsimään minun nimeni tähden.” Tästä oli tässä vaiheessa jo useita vuosia, mutta vasta nyt kävi ilmi, mitä sanat oikeasti merkitsivät. Paavali oli kuitenkin valmis, hänhän oli toiminut Antiokiassa opettajana ja myös julistajana, ja näin opetellut pienessä mittakaavassa apostolin hommaa.

Minulle tämä kertoo paljon ensimmäisten kristittyjen suhtautumisesta kutsumukseen. Ensinnäkin he eivät hätäilleet. Heillä oli aikaa odottaa, kunnes Jumala ilmoitti tahtonsa tarkemmin. Toisekseen, he eivät myöskään olleet toimettomia. Tasapaino näiden kahden asian välillä on vaikeaa ja vaatii viisautta.

Marko

2. Aik. 18

Tässä on varmaan yksi Raamatun omituisimmista profetiaa käsittelevistä luvuista. Ahab ja Josafat ovat lähdössä yhteiselle sotaretkelle ja kaikki profeetat lupaavat heille voittoa. Josafat on kuitenkin epäilevällä kannalla ja haluaa kuulla toisenlaisiakin mielipiteitä. Silloin paikalle tuodaan profeetta Miika ja aluksi hänkin ennustaa menestystä. Lopulta hän paljastaa, että Jumala haluaa, että Ahab kuolee ja siksi kaikki profeetat ovat joutuneet valheen hengen valtaamiksi ja että oikeasti taistelu tulee päättymään huonosti. Ahab ei usko Miikaa ja lähtee taisteluun. Lopulta Ahab tosiaan kuolee sodassa.

En yritä saada tästä hienoa teologista kokonaisuutta. Totean vain, että tuohon aikaan oli niin sanottuja hoviprofeettoja. He olivat aikansa pääpropagandisteja ja heidän tehtävänsä oli antaa hallitsijan päätöksille jumalallinen oikeutus. Kyse ei ollut siis aidosta Jumalan tahdon etsinnästä. Tässä mielessä voidaan sanoa, että suurin osa Ahabin profeetoista oli ihan vapaaehtoisesti suostuneet olemaan valheen hengen palveluksessa. Miika oli tietysti toista maata ja hän onkin meille hyvä esikuva.

Apt. 12

Jaakob on ensimmäinen Apostolienteoissa mainittu juutalainen marttyyri. Pitää tarkentaa, että Stefanoskin oli toki juutalainen, mutta hän oli ainakin nimensä perusteella ns. hellenisti ja puhui kreikkaa. En tiedä oliko ero merkittävä, mutta se muistetaan mainita niin usein, että epäilen että oli.

Jaakob itse oli veljensä kanssa Jeesuksen lähimpiä opetuslapsia ja hänet otettiin usein mukaan tilanteisiin, joihin muut eivät päässeet. Hän oli esimerkiksi mukana Jairuksen tyttären huoneessa, kun hänet herätettiin kuolleista. Hän näki kirkastusvuorella Jeesuksen seurassa Mooseksen ja Elian. Selvästi häntä pidettiin arvossa, mutta aika vähän me hänestä tiedämme, paitsi että hänellä ja veljellään oli kunnianhimoa. Jaakobin ja Johanneksen äitihän esitti aikaisemmin Jeesukselle tämän pyynnön: ”Lupaathan, että nämä kaksi poikaani saavat valtakunnassasi istua vierelläsi, toinen oikealla ja toinen vasemmalla puolella.” Jeesus ei luvannut paikkoja, mutta kertoi että he saisivat ”juoda saman maljan” kuin mitä hän itse joutui juomaan. Jaakobin kohdalla tämä taisi nyt sitten toteutua tässä luvussa.

Pietarille oli ajateltu samaa kohtaloa, mutta hän vapautui vankilasta ihmeen kautta. Kertomus on myös vaikuttava esimerkki siitä, miten alkuseurakunta reagoit tällaisiin tilanteisiin. He kokoontuivat yhteen rukoilemaan ja ilmeisesti olivat aikeissa tehdä sitä koko yön.

Marko