Tekijä: Remes

1 Aik. 13

Tässä luvussa selitetään, miksi Daavid ei uskaltanut heti tuoda liiton arkkua Jerusalemiin.  Hän yksinkertaisesti pelkäsi arkkua, koska mies nimeltä Ussa oli kuollut sitä koskettaessaan. Arkin ja muiden pyhäkköteltan esineiden koskettamisesta varoitettiin Mooseksen laissa, joten asian voisi vain kuitata sanomalla, että Ussa rikkoi lakia ja sai siitä rangaistuksen. Jäin kuitenkin miettimään, minkä tyyppinen tilanne oli. Oliko liitonarkku ikään kuin kuuma hellan levy, joka polttaa kaikkia, jotka koskettavat sitä. Vai oliko kyse Jumalan aktiivisesta toiminnasta? Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että tässä ensimmäinen vaihtoehto kuulostaa enemmän oikealta.  Tilanne on silloin ainakin helpompi ymmärtää. Mutta on tuon asian kanssa miten vain, niin tämä luku kertoo siitä, että Jumalan läsnäolossa on myös pelottava puolensa. Voima on niin suuri. 

Luuk. 6

Jeesus ja fariseukset joutuivat napit vastakkain lähinnä sapatin vietosta. Minusta tämä on mielenkiintoista, koska Mooseksen laissa oli toki paljon muutakin sellaista, josta olisi voinut nillittää. Miksi siis juuri sapatti? Ehkä vastaus liittyy jotenkin siihen, että sapattia piti viettää nimenomaan kansana. Jos joku lipesi joukosta, niin tavallaan se vesitti päivän toisiltakin. Sapatti myös erotti juutalaiset kaikista muista ja asiaan saattoi sisältyä siis myös nationalistisia piirteitä. Ehkä jopa pelkoa siitä, että jos tämän tavan annetaan rapistua, niin menetetään tärkeä osa kansallisesta identiteetistä. Tai ehkä pelkona oli Jumalan viha,  jospa sapatin rikkominen johtaisi uuteen pakkosiirtolaisuuteen. En tiedä, olenko tässä oikeilla jäljillä, mutta ainakin fariseukset suhtautuivat asiaan suurella intohimolla. Kun Jeesus paransi miehen sapattina, niin he alkoivat suunnitella hänen surmaamistaan! Minun on vaikea keksiä mitään asiaa, joka saisi itseni noin suuren raivon valtaan.

Jeesuksen sapattiin liittyvä kysymys on myös hieman kummallinen: ”Kumpi on sapattina luvallista, tehdä hyvää vai tehdä pahaa, pelastaa ihmishenki vai tuhota ihminen?” Mikäli ymmärrän fariseusten näkökulmaa ollenkaan, niin heidän vastauksensa tähän kysymykseen on ilman muuta että kumpaakaan ei ole luvallista tehdä. Sapattihan on lepopäivä. Ja eikö itse kysymys ollut tuossa tapauksessa hieman yliampuva? Miehellä oli ”vain” kuivettunut käsi, joten eihän tilanteessa mistään ihmishengen pelastamisesta ollut kyse. Eikä parantamatta jättäminen olisi miestä tuhonnut? Hän olisi voinut hyvin odottaa huomiseen. Mitä siis Jeesus oikein tarkoitti? Tässä on selvästi pinnan alla jotain syvällisempää.

Itse aavistelen, että vastaus liittyy jotenkin sapatin olemukseen. Sapatti oli annettu, jotta kansa voisi levätä ja viettää aikaa Jumalan kanssa. Se oli siis hengellisen uudistumisen paikka. Mikä olisi parempi esimerkki uudistumisesta kuin mies, joka saa kokea kokonaisvaltaisen parantumisen? Silloin kirjaimellisesti pelastetaan ihmishenki. Sen sijaan, jos sapatti typistetään ulkoisten sääntöjen noudattamiseksi, niin sillä tosiaan tuhotaan ihminen sisäisesti ja ennen pitkää myös ulkoisesti.

Marko

1 Aik. 12

Daavidilla oli paljon kannattajia jo Saulin eläessä. Merkillepantavaa on, että heimorajat eivät olleet esteenä. Itse asiassa ihan ensimmäiset kannattajat olivat Saulin heimolaisia,  benjaminilaisia. Täytyy sanoa, että Daavidilla oli aikamoista vetovoimaa, jos näin paljon ihmisiä oli valmiina liittymään hänen seuraansa viettämään kiertolaiselämää. Tässä luvussa asiaa perustellaan oikeastaan vain sillä, että ihmiset tiesivät Jumalan valinneen Daavidin kuninkaaksi. Tai niin minä tulkitsen heikot vihjeet, mitä asiasta annetaan.

Siinä vaiheessa, kun Saul kuoli, niin viimeisetkin epäröijät tulivat Daavidin puolelle. Valtava joukko ihmisiä  kokoontui Hebroniin tekemään hänestä kuningasta. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, kun tekstissä sanotaan että ”jopa isaskarilaiset, sebulonilaiset ja naftalilaiset” olivat messissä. Ilmeisesti näiden heimojen tuki sitten oli jotenkin yllättävää.

Yleensä ottaen kansansuosio ei ole merkki mistään, mutta siitä huolimatta näen tässä Jumalan johdatuksen. Samuel oli aikanaan sytyttänyt kipinän voitelemalla Daavidin kuninkaaksi. Daavid itse oli osoittanut olevansa kuninkuuden arvoinen olemalla toisaalta erinomainen sotapäällikkö ja toisaalta nöyrä ja kuuliainen. Tämä muistuttaa minua Jeesuksen suosiosta ja myös siitä, kun Apostolien teoissa sanotaan, että ensimmäiset kristityt olivat kansan suosiossa. Hyvä maine oli varmasti yksi edellytys alkuseurakunnan sanoman leviämiselle, vaikka se ei vainoja estänytkään. Daavidilta, Jeesukselta ja ensimmäisiltä kristityiltä voi oppia sen, että hyvä maine seuraa siitä, että olemme uskollisia. Se ei ollut varsinainen päämäärä vaan sivutuote.

Luuk.5

Jeesus näytti Pietarille, mistä Hänen seuraamisessaan oikein on kyse ja kutsui sitten hänet ihmisten kalastajaksi. Pietarin kalansaalista seurasi suuri joukko parantamisihmeitä. Usein ei ollut kyse mistään pikkuasioista, vaan nykykäsityksenkin mukaan parantumattomista vammoista tai sairauksista. Parantamisiin liittyi myös syntien anteeksiantaminen, joten ne olivat kokonaisvaltaisia tapahtumia. 

Mielessäni Jeesuksen luokse kerääntyneet ihmiset vertautuvat siihen porukkaan, joka päivän Vanhan testamentin luvussa kerääntyi Hebroniin tekemään Daavidista kuningasta. Daavidin luokse tuli sotasankareita ja ilmeisen rikkaita ihmisiä, jotka lahjoittivat varusteita ja ruokaa. Jeesuksen luokse kerääntyi publikaaneja ja sairaita. Daavid oli päivän luvussa aika näkymätön, kun huomio kiinnittyi hänen tukijoidensa määrään ja kyvykkyyteen. Jeesus oli jatkuvasti ja aktiivisesti keskipisteenä parantaen ja opettaen. Kaikki tämä alleviivaa sitä, kuinka erilainen kuningas Jeesus oli.

Marko

1 Aik. 11

Tässä luvussa kerrotaan Daavidin armeijaan kuuluneista sotureista. Kolme oli ylitse muiden, mutta pienempiäkin tähtiä löytyi useita. Kuuluisin kaikista oli Joab, josta olen jo aikaisemmin sanonut, että hän oli ristiriitainen hahmo. Hän oli hyvä sotapäällikkö ja ilmeisen uskollinen Daavidille. Toisaalta hän oli myös julma ja äkkipikainen. Tässä luvussa ei kuitenkaan ole mitään soraääniä, vaan kerrotaan vain Joabin sankaruudesta. Jasobeam ja  Eleasar olivat kaksi muuta supertähteä, mutta heistä emme oikeastaan tiedä muuta kuin että he olivat ylivertaisia taistelijoita.

Tämä luku siis kertoo siitä, että Daavidin sotajoukko koostui useasta poikkeuksellisen hyvästä sotilaasta. Epäsuorasti se kertoo myös Daavidin nöyryydestä. Olen katsellut aina välillä televisiosta historiallisia dokumentteja Egyptin faraoista. Joskus tuntuu siltä, että siinä maassa ei ollut kuin yksi sankari kerrallaan. Farao otti omiin nimiinsä kaikki voitot, ikään kuin hän olisi omin käsin surmannut kaikki viholliset. Daavid antoi tilaa toisillekin. Halutessaan hän olisi voinut  hankkiutua sankareista eroon aina, kun heidän maineensa alkoi kasvaa liian suureksi. Näinhän Saul yritti tehdä Daavidin itsensä kohdalla. Daavidille toisten ihmisten menestys ei ollut uhka. Tämän luvun äärellä kysyn siis itseltäni: osaanko iloita aidosti toisten onnistumisista?

Luuk. 4

Kertomus Jeesuksen kiusauksista on itselleni hyvin tärkeä, mutta olen kirjoittanut siitä jo muutaman kerran aiemmin, joten sivuutan sen nyt. Se kuitenkin toimii pohjana kaikelle sille, mitä Jeesus tässä luvussa tekee. Kiusausten vastustaminen antoi hänelle voimaa ja maine levisi hyvin nopeasti.

Mehän luemme usein Raamattua pienissä pätkissä, katkelma kerrallaan. Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta joskus se estää näkemästä kokonaisuuksia. Esimerkiksi minulla oli pitkään sellainen mielikuva, että Jeesuksen seuraajaksi tultiin niin, että opetuslapset tapasivat Jeesuksen jossakin satunnaisessa tilanteessa. Sitten Jeesus vain kutsui heitä seuraamaan itseään ja he jättivät kaiken taakseen. Tosiasiassa tilanne ei ollut ihan tällainen. Ensinnäkin Jeesus ei ollut ihan kuka tahansa. Hän oli alusta asti kuuluisa ja opetuslapset kyllä tiesivät hänen maineensa. Toisekseen kutsutilanne ei välttämättä ollut ensimmäinen kerta, kun he kohtasivat Jeesuksen. Esimerkiksi tässä luvussa Jeesus parantaa Pietarin anopin, mutta kutsu seuraamiseen tulee vasta seuraavassa luvussa. Jeesus ei siis vaatinut sokeaa uskoa, vaan opetuslapset saivat ensin nähdä, mistä on kyse. Uskoisin, että tästä syystä he usein vastasivatkin kutsuun välittömästi. Kyse ei ollut siis heidän kohdallaan niinkään sankarillisesta itsensäkieltämisestä, vaan kerran elämässä vastaantulevasta upeasta tilaisuudesta. Toki siihen sisältyi luopumista, mutta pohjavireenä oli ilo ja innostus. Mitenköhän olemme onnistuneet tekemään kristinuskosta niin ilottoman?

Marko