Tekijä: Tiina

Eilisen luvun loppuosassa Aabraham keskustelee Jumalan kanssa Sodoman tilanteesta. Keskustelu kertoo Aabrahamin läheisestä suhteesta Jumalaan. Tämä keskusteluyhteys on varmaan kannatellut Aabrahamia koko pitkän matkan. Tämän päivän luvussa kerrotaan Sodoman järkyttävistä tapahtumista. Näiden lukujen tapahtumat kertovat minulle sekä Jumalan armollisuudesta että pyhyydestä. Jumala paljasti Aabrahamille suunnitelmansa tuhota Sodoma sen asukkaiden pahuuden tähden ja oli samalla valmis pelastamaan kaupungin, jos sieltä löytyisi 10 hurskasta. Lopulta Sodomasta pelastui vain Loot tyttärineen. Ja kaupunki tuhoutui. Muuten arkeologit ovat tutkineet Lähi-idässä n v 1600 eKr valtavassa meteoriitin räjähdyksessä tuhoutunutta kaupunkia. Tämän muinaisen ison kaupungin tuho sopii hyvin näihin Raamatun kertomuksiin Sodoman tuhosta.

 

Meillä on Jumala, joka tuntee ja tietää meidät ihmiset. Hän tietää, millaista elämää elämme, myös sen miten monissa asioissa olemme rikkoneet hänen tahtoaan vastaan. Yksilöinä ja yhteiskuntina. Hän on Jumala, joka rakastaa luomiaan ihmisiä, eikä tahdo, että kukaan hukkuu vaan, että jokainen kääntyisi Jeesuksen puoleen. 

Meitä kutsutaan  omana aikanamme Aabrahamin tavoin rukoilemaan oman kaupunkimme, oman maamme, Euroopan, koko maailman puolesta. Jumala odottaa meidän rukouksia ja on valmiina vastaamaan. 

 

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se joka, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan. ” Joh 3:16-18

Jumala on luvannut jo monta kertaa, että hän siunaa Abrahamia isolla joukolla jälkeläisiä. Vuosien varrella Abrahamilta ja Saaralta on vaadittu kestäväisyyttä, kärsivällisyyttä, luottamusta ja uskoa sekä nöyryyttä myöntää omien mahdollisuuksien umpikuja. Nyt ollaan jo lupauksen täyttymyksen kynnyksellä. Saaran on kuitenkin vaikeaa nähdä muuta kuin tilanteen mahdottomuus. Ehkäpä Saaran naurahdukseen sisältyi myös pettymystä?

 

Tämä taitaa olla meillekin tuttua. Jumalan lupauksen toteutumista on saanut odottaa. Omat voimat ja keinot on loppuneet ja on ollut vaikeaa nähdä ratkaisua tilanteessa. Monta kertaa on mieleen voinut tulla miksi -kysymyksiä, pettymystä, pelkoa. Näin on ainakin minulle käynyt. 

 

Ehkäpä Jumala sallii odottamisen ja omien mahdollisuuksien umpikujan, että näkisimme Hänen mahdollisuutensa ja keinonsa. Että juurtuisimme Jeesukseen entistä syvemmin, näytti tai tuntui miltä tahansa. Että luottamuksemme häneen kasvaisi suuremmaksi kuin se, mitä itse näemme tai ymmärrämme. Että Hän saisi kaiken kiitoksen ja kunnian. 

 

”Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Jeesuksen Kristuksen, eläkää Hänen yhteydessään. Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa ja vahvistukaa uskossa sen mukaan kuin teille on opetettu.” Kol 2:6,7.

 

Vuodet kuluivat. Edellisessä luvussa Abram oli 86 vuotias ja nyt hän on jo 99 vuotta vanha. Kolmetoista vuotta hurahti. Välillä mietin oman elämäni avointen kysymysten äärellä, että eikö Jumalalla ole kiirettä ollenkaan? Itse kun olen välillä kärsimätön ja vastausten olisi jo pitänyt tulla! Miltäköhän Abramista ja Saraista nämä odotusvuodet ovat tuntuneet? Onkohan Jumala ollut hiljaa tässä välissä? Onkohan pariskunta keskustellut monta kertaa siitä, että mitä tulikaan tehtyä?  Pelkäsivätköhän sitä, että olivat omilla tekemisillään suututtaneet Jumalan?

 

Mutta nyt Herra ilmestyy ja uudistaa liittonsa. Kutsuu Abramia seuraamaan uudestaan koko sydämisesti Jumalaa. Ja samaan hengenvetoon uudistaa lupauksensa siitä, että Abramista tulee monien kansojen kantaisä. Abram heittäytyy Herran eteen kasvoilleen maahan. Tästä kohtaamisesta tulee mieleen Jeesuksen ja Pietarin kohtaaminen rannalla, kun Jeesus uudisti kutsunsa Pietarille tämän kiellettyä Herransa hiilivalkealla. Jeesus kysyy kolmesti kysyy: ”Rakastatko sinä minua?”  Nyt Herra kutsuu Abramia seuraamaan häntä koko sydämestään.

 

Uuden sitoutumisen merkiksi Abram ja Sarai saavat uudet nimet. Abraham muistuttaa heprean sanoja ”kansojen paljouden isä.” Saaran nimi merkitsee ruhtinatarta. Ehkäpä liiton merkiksi tarvittiin myös joku vahva näkyvä merkki ja siksi Jumala määräsi esinahan leikkauksen.

 

 

”Jos olemme hänen kanssaan kuolleet, saamme hänen kanssaan myös elää. Jos kestämme lujina, saamme myös hallita hänen kanssaan. Jos kiellämme hänet, myös hän on kieltävä meidät. Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää.” 2 Tim 2:11-13.