Kategoria: Luemme Raamattua

Sananl. 14

”Moni luulee omaa tietään oikeaksi, vaikka se on kuoleman tie.”

Ihmisen oma näkemys oikeasta tiestä ei välttämättä johda hyvään lopputulokseen. Todellinen viisaus edellyttää nöyryyttä ja Jumalan tahdon etsimistä. Viisas ihminen rakentaa elämäänsä harkinnalla, oikeamielisyydellä ja Jumalan pelolla, kun taas tyhmä toimii usein oman ymmärryksensä varassa, ajattelemattomasti ja ylpeästi. ”Joka kuulee Herraa, kulkee suoria teitä, joka Herraa väheksyy, poikkeaa tieltään.”

Viisaus näkyy ennen kaikkea käytännön elämässä: siinä, miten teemme päätöksiä, puhumme, kohtelemme muita ja suhtaudumme Jumalaan. Viisaus ei tarkoita ainoastaan tiedon tai ymmärryksen kartuttamista, vaan oikeamielistä ja nöyrää elämäntapaa, jossa Jumalan pelko ohjaa ihmisen valintoja, myötätuntoa unohtamatta.

Joka heikkoa sortaa, herjaa hänen Luojaansa, joka Luojaa kunnioittaa, armahtaa köyhää.

1 Tess. 5

Paavali kehottaa tessalonikalaisia elämään jatkuvasti valmiina Kristuksen paluuseen. Hengellinen valvominen ei kuitenkaan tarkoita lopun aikojen tapahtumien jatkuvaa tarkkailua tai spekulointia, vaan uskollista kristillistä elämää ja valveutuneisuutta omassa uskossa. Tämä näkyy erityisesti siinä, miten kohtelemme muita ihmisiä: meidän tulee rohkaista, tukea ja neuvoa (tarvittaessa ojentaa) toisiamme sekä suhtautua toisiin kärsivällisesti. Kristityn tulee myös pyrkiä hyvään kaikkia kohtaan eikä vastata pahaan pahalla (Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu).

Jae 22 kehottaa: ”Pysykää erossa kaikesta pahasta.” Päivän sananlaskujen jae 16 puolestaan toteaa: ”Viisas pelkää pahaa ja karttaa sitä, tyhmä on hillitön ja itsevarma.” Paha on voimakas ja viekas, ja viisainta ihmisen on pyrkiä pysymään siitä erossa. Tämä on hyvä muistutus ihmisen taipumuksesta monesti yliarvioida oma voimansa ja kykynsä vastustaa pahaa. Joissain tilanteissa viisainta voi olla paeta.

Paavali korostaa lisäksi ilon, rukouksen ja kiitollisuuden merkitystä kaikissa olosuhteissa, myös vaikeuksien keskellä. Hengellisessä elämässä tarvitaan myös arvostelukykyä: opetuksiin ja hengellisiin ilmiöihin tulee suhtautua avoimesti, mutta kaikkea on koeteltava ja arvioitava Jumalan sanan valossa (Älkää sammuttako Henkeä, älkää väheksykö profetoimisen lahjaa. Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää).

Lopuksi Paavali muistuttaa, että kristillinen pyhittyminen ei ole yksin ihmisen oman ponnistelun varassa, vaan Jumalan työtä hänessä. Uskovan tehtävänä on pyrkiä elämään Jumalan tahdon mukaisesti ja samalla luottaa siihen, että Jumala, joka on hänet kutsunut, on myös uskollinen viemään työnsä päätökseen (Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne, niin että olette nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa. Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen ja pitää lupauksensa).

Elias

Sananl. 13

1 Tess. 4

”Te olette oppineet meiltä, miten teidän on elettävä ollaksenne Jumalalle mieleen, ja niinhän te elättekin. Mutta Herran Jeesuksen nimessä pyydämme ja kehotamme teitä pyrkimään yhä parempaan.”

”Veljesrakkaudesta teille ei tarvitse kirjoittaa, sillä Jumala itse on opettanut teidät rakastamaan toinen toistanne. Tehän rakastatte kaikkia uskonveljiä koko Makedoniassa. Mutta me kehotamme teitä, veljet, pyrkimään yhä parempaan.”

Paavali toistaa ajatusta, vaikka antaa ymmärtää, että tessalonikalaiset olivat monessa asiassa esimerkillisiä kristittyjä. Tessalonikalaiset olivat tulleet kristityiksi ympäristöstä, jonka arvot ja elämäntavat olivat monilta osin ristiriidassa kristillisen opetuksen kanssa. Vainojen ja vastustuksen keskellä eläminen on edellyttänyt niin vahvaa ja syvää juurtumista uskoon ja Kristukseen, etteivät olosuhteet saisi näistä luopumaan. Meidänkin nyky-ympäristössämme on paljon tällaisia ristiriitoja, vastustustakin. Voiko olla, että jonain päivänä meidänkin tulee olla valmiita kohtaamaan ja kestämään myös vainoja? Tälläkin hetkellä tämä on todellisuutta monille kristityille.

Niinkuin eilisessäkin tekstissä tuli käytyä läpi, on meidän kristittyinä syytä olla valveilla omassa uskossamme ja suhteessa Kristukseen. Kristillinen elämä ei ole vain kääntymyshetki tai tietyn moraalisen tason saavuttaminen, vaan jatkuvaa muuttumista Kristuksen kaltaiseksi. Paavali myös kehottaa toisessa kirjeessään korinttolaisille, luvussa 13, jokaista koettelemaan ja tutkimaan itseään, onko todella uskossa. Korintin ja Tessalonikan seurakunnat olivat molemmat verrattain nuoria, mutta voiko tämä tutkiminen silti olla välillä tarpeen myös kokeneemmalle kristitylle?

Näiden jakeiden väliin jää puhutteleva osuus. Paavali kehottaa erityisesti karttamaan haureutta, seksuaalista moraalittomuutta. Tämä osa-alue on varmasti yksi vahvimmista houkutuksista ihmiselle. Varsinkin nykyajassa, missä erilaisten laitteiden kautta meillä on virtuaalimaailmassa pääsy helposti ja välittömästi mihin vain, ja missä mediassa ja kulttuurissa näkyy paljon ja avoimesti kaikkea sellaista, mikä ei ole millään tavalla ihmiselle hyväksi. Paavalin rohkaisut ja kehoitukset todella ovat näiltä kaikilta osin myös meille täysin ajankohtaisia.

”Pitäkää kunnia-asiananne, että elätte rauhallisesti, hoidatte omat asianne ja ansaitsette toimeentulonne kättenne työllä, niin kuin olemme käskeneet. Näin te elätte ulkopuolistenkin mielestä nuhteettomasti ettekä tarvitse kenenkään apua.”

Paavalin ohje elää rauhallisesti, hoitaa omia asioitaan ja tehdä työtä hankkiakseen oman toimeentulonsa korostavat tavallisen työn arvokkuutta sekä omavaraisuuden ja ulkopuolisten keskuudessa nautitun hyvän maineen merkitystä. Näin toimien kristittyä ja seurakuntaa on hankala myöskään ulkopuolelta haastaa elämäntavoistaan. On tietysti tilanteita, joissa ihminen joutuu syystä tai toisesta olemaan tekemättä töitä ja näin toisten tuen varassa. Tässä korostuu seurakunnan merkitys ja huolenpito. On kuitenkin eri asia, jos työhön kykenevä päättäisi, tai jopa Kohtaamispaikkana päättäisimme kaikki yhdessä, ettemme kukaan tekisi mitään töitä ja näin ansaitsisi omaa elantoamme, vaikka meillä olisikin siihen mahdollisuus. 2 Tes. 3:10 Paavali sanoo hyvinkin suoraan: ”jos joku ei suostu tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syödä”. Tässä voisi toteutua päivän vanhan testamentin sana ”Laiska toivoo mutta ei saa, ahkera syö itsensä kylläiseksi”. Tämä ei myöskään välttämättä näyttäisi hyvältä ulospäin. Paavalilla oli selkeä viesti. Lisäksi meillä jäisi paljon Jumalan työtä tekemättä niiden ihmisten parissa, joiden yhteyteen meitä on myös monissa työyhteisöissä johdatettu.

Lopuksi Paavali vielä muistuttaa, että uskovien ei tarvitse surra kuolemaa samalla tavalla kuin ihmisten, joilla ei ole toivoa. Vainojen keskellä elänyt seurakunta sai varmasti tuta tämän puolen kristityn vaelluksesta elävästi ja tarvitsivatkin tässä suhteessa rohkaisua. Kristityn kohdalla kuolemaa kuvataan nukkumiseksi – kunnes Kristus viimeisenä päivänä herättää.

Onneksi Pyhä Henki on tämän kaiken keskellä meidän kanssamme, vahvistaa meitä ja rukoilee meidän puolestamme. Kenenkään ei tarvitse olla yksin.

Elias

Sananl. 12

Päivän luvussa asetetaan jälleen vastakkain vanhurskaiden (viisaiden, rehellisten ja ahkerien) ja jumalattomien (tyhmien, petollisten ja laiskojen) polut. Tämä on hyvin tyypillistä sananlaskuissa. Asetelma on siitä hauska, että se tarjoaa ensin suoran mahdollisuuden oppia viisautta; miten toimia viisaasti ja mikä on sen hedelmä. Toiseksi se tarjoaa epäsuoran mahdollisuuden oppia viisautta; miten toimia typerästi ja mikä on sen hedelmä. Tässä ikäänkuin tarjotaan mahdollisuutena syöttö lapaan myös kaltaisilleni toimijoille, jotka yrittävät kaikesta huolimatta antaa hölmöydelleen vallan, oppia toisten (tässä jumalattomien) tekemistä virheistä ja näiden hedelmistä ja seurauksista. Helpompaa ehkä olisi kuunnella neuvoja ja sitä kautta välttää isompia ongelmia. ”Tyhmä pitää omaa tietään oikeana, viisas se, joka neuvoja kuulee”.

Luvussa korostuu samat teemat kuin monissa muissakin kirjan luvuissa. Luonne, asenteet, puhe, kuri, nöyryys, työ ja monet muut päivittäiset asiat ja valinnat muovaavat ihmisen kohtaloa. On mielenkiintoista havaita, mikä merkitys varsinkin sillä, mitä suullani puhun, on sekä itseeni että ympäristööni. Kieli lienee yksi vaikeimmin kesytettävistä asioista maailmassa. Siksi kirjassa varmaan paljon siitä puhutaankin. Jaakobin kirjeen kolmas luku opettaa kielen vaaroista: ”Samoin kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! … Kielellä me ylistämme Herraa ja Isää, ja sillä me myös kiroamme ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja. Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy, veljeni!”. Lyönti satuttaa, mutta monesti hetkellisesti. Sanat menevät kuitenkin syvemmälle ja ne jäävät helposti vaikuttamaan pidemmäksi aikaa. Siinä näkyy niiden voima. Voimme nimittäin myös valita käyttää sanoja toisten palvelemiseen, rohkaisemiseen, kannustamiseen, lohduttamiseen ja totuuden, oikeuden ja viisauden puhumiseen.

Väärämielisen sanat ovat tappava loukku, oikeamielisen puhe on pelastukseksi. Joka pahoja puhuu, kaatuu omaan ansaansa, vanhurskas selviää ahdingosta. Puheistaan ihminen palkitaan, teot kiertyvät tekijänsä eteen. Oikeutta auttaa, joka totta puhuu, valehtelija on vääryyden asialla. Harkitsematon sana on kuin miekanpisto, viisaan puhe on lääkettä. Totuuden sanat kestävät iäti, valheen sanat vain tuokion. Petollista puhetta Herra ei siedä, sanansa pitävä on hänelle mieleen. Viisas ei kersku tiedoillaan, tyhmä kuuluttaa julki tyhmyytensä.

1 Tess. 3

Paavali oli syvästi huolissaan tessalonikalaisten uskosta, koska hän pelkäsi kohtaamansa vainon saavan heidät horjumaan ja jopa hylkäämään uskonsa. Paavali muistuttaa heitä siitä, että kärsimys on odotettavissa oleva osa Kristuksen seuraajan elämää ja että koettelemuksetkin voivat uhata ja vaikuttaa uskoon, minkä vuoksi rohkaisu ja hengellinen tuki ovat välttämättömiä. Hengellisen tuen osalta seurakuntayhteys on avainasemassa ja sen tarjoama tuki ja turva korostuu varmasti varsinkin hankalampina aikoina.

Tessalonikalaiset osoittavat vahvaa uskoa ja rakkautta, mutta Paavali kannusti heitä yhä jatkamaan hengellistä kasvua. Hän rukoilee, että heidän rakkautensa kasvaisi, ja että Jumala vahvistaisi heidän sydämiään pyhyydessä heidän odottaessaan Kristuksen paluuta. Eräs huippu-urheilija totesi kerran, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen. Entisenä muusikkona tämä on mielestäni oikein osuva lohkaisu. Tyytyväisyys on siis tässä kontekstissa vaarallinen tila, koska se voi saada ihmisen jäämään paikoilleen ja luopumaan kehityksestä. Kehitys vaatii kuitenkin vaivannäköä. Uskon kontekstissa näen, että tyytyväisyyden vastakohtana on tietynlainen nöyryys. Nöyryys ja tietoisuus omasta vajavuudestani Jumalan edessä. Nöyryys sen edessä, että minun tarvitsee tehdä parannusta. Nöyryys sen edessä, että joudun kantamaan ristini päivittäin. Ylpeän voi olla vaikea kasvaa. Yksittäisenä uskovana tai seurakuntayhteisönä meidänkään ei tule tyytyä nykyiseen tilaamme, vaan pyrkiä jatkuvasti tulemaan enemmän Kristuksen kaltaisiksi ja juoksemaan Paavalin Heprealaiskirjeessä kuvaamaa uskon kilpajuoksua. Rukoillaan, että Jumala vahvistaisi myös meidän sydämiämme pyhyydessä.

Elias