Ps. 60, Ef. 3

Ps. 60 Ef. 3

Oletko koskaan kokenut, että Jumala on hylännyt sinut tai oletko nähnyt jonkun läheisesi kokevan niin? Minä istuin kerran neuvottomana itkevän ihmisen vieressä, joka sanoi, että Jumala on hylännyt hänet. Tuska oli käsinkosketeltavaa, vaikka olinkin itse vakuuttunut, ettei asia ollut näin. Olisin halunnut mennä ”posin kautta”, kertoa kivoja Raamatun kertomuksia ja käskeä unohtamaan tuollaiset ajatukset. Mutta olisiko se auttanut ihmistä syvässä hädässä? Psalmi 60 kertoo siitä, miten Jumala on hylännyt sotajoukot ja niille rukoillaan uutta menestystä. Teksti tarjoaa samaistumiskohteen niille, jotka kokevat tulevansa hylätyksi. Edes Daavid, Herran suuri mies, jota johdatettiin halki mitä ihmeellisimpien seikkailujen, ei ollut turvassa näiltä tunteilta. Itseään ei siis tarvitse kummeksua, jos tältä joskus tuntuukin. Mutta aina, joka tilanteessa, saat silti muistaa sanat: ”minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää” (Hepr. 13:5).

Efesolaiskirjeen kolmannessa luvussa Paavali puhuu siitä, miten hänelle, kaikista pyhistä vähäisimmälle on annettu se armo, että hän saa julistaa evankeliumia. Minusta välillä tuntuu, että eihän Paavali nyt oikeasti voinut tarkoittaa, mitä sanoi: hän on maailman pyhittyneimmän ihmisen esikuva! Kuitenkin jos todella katsotaan Jumalan valtakuntaan kuuluvia, niin Paavali avaa silmämme näkemään jotain tärkeää: ei meistä kukaan ole siellä siksi, että olisi jotenkin erityisen hurskas, pyhä tai kelvollinen. Eivät edes apostolit tai seurakuntien johtajat. Tämä ei tietenkään tarkoita, että pitäisi alkaa surkuttelemaan tai nöyristelemään, pois se meistä! Mutta meidän ei tarvitse myöskään väittää olevamme suuria ja mahtavia, sillä ”olet tervetullut joukkoon huonojen / astu valtakuntaan köyhien / sillä keskellä pienten ja heikkojen (eli kaikkien meidän) / Jumala on” (Exit, Olet tervetullut joukkoon huonojen). 

Esteri

Ps. 59, Ef. 2

Ps. 59 Ef. 2

Jokainen meistä tietää varmasti, miten voimakas tunnereaktio voi seurata siitä, jos toinen ihminen kohtelee huonosti. Tekisi ehkä mieli ampua samalla mitalla takaisin, raivota tai antaa tukkapöllyä huolimatta siitä, miten aikuisia yritämme olla. En itse usko, että viha tunteena on itsessään vielä väärin, sillä sehän voi olla täysin oikeutettua, mutta se, miten siihen suhtaudumme on jo toinen asia. Kostopsalmeissa käsitellään paljon vihaa ja epäoikeudenmukaisuutta. Löysin raamattuajassamme.fi-sivustolta hyvän näkökulman siitä, miten kostopsalmien pitkäkestoinen teema on se, ettei ihminen ota oikeutta omiin käsiinsä, vaan pyytää Jumalalta oikeudenmukaista tuomiota. Toisinaan sanamuodot kuulostavat kostopsalmeissa aika ehdottomilta ja kohtuuttomilta, mutta netistä löytämäni näkökulma auttaa mielestäni soveltamaan ydintä arkielämään: entä jos purkaisin tuntoni Jumalalle ja jättäisin tuomiovallan Hänelle? Se voisi olla paitsi järkevää myös todella terapeuttista. Jumala tietää kaiken ja voi auttaa. Lisäksi voisin jatkaa rukoustani Jeesuksen esimerkin mukaisesti rukoilemalla vainoojieni puolesta (Matt. 5:44).

Efesolaiskirjeen toinen luku puhuu Jeesuksen merkityksestä niin pelastuksen kuin kristittyjen yhteydenkin kannalta. Mietin hetken, löytäisinkö lukuun jonkin tietyn näkökulman, mutta tulin siihen johtopäätökseen, että nautitaanpas nyt evankeliumin ihanuudesta ilman sen syvällisempiä analyyseja. Anna lauseiden upota tajuntaasi huolimatta siitä, mitä siellä lähtökohtaisesti on ja iloitse siitä, mitä Jeesus on puolestamme tehnyt!

Esteri

Ps. 58, Ef. 1

Ps. 58 Ef. 1

Psalmi 58 on ollut läsnä eräässä elämäni käännekohdassa: olin hakenut toista kertaa opiskelemaan psykologiaa yliopistoon, mutta pääsykoe meni päin puuta. Aloin tuntea oloni epätoivoiseksi. Miten voisin ikinä löytää itselleni sopivaa alaa, jos kiinnostavien alojen sisäänpääsyprosentti oli neljän prosentin paikkeilla? Muutaman päivän päästä kokeesta äitini kertoi, että hän oli ajatellut minun tilannettani lukiessaan psalmia 58. En pyri tässä väittämään, että yliopiston arvioijat olisivat jumalattomia, jotka ansaitsisivat läksytyksen, vaan suuntaamaan huomion siihen, mitä yhdessä pohdimme kyynelehtien ruokapöydän ääressä: ei oikeus aina toteudu, ei elämä ole aina reilua. Mutta ”on sittenkin olemassa Jumala, joka jakaa oikeutta maan päällä”. Sittenkin, vaikka se ei siltä aina näytä. En halua vetää mutkia liian suoriksi väittämällä, että kokeen repuuttaminen oli lopulta kaikin tavoin hyvä asia, mutta sen kiistattomia seurauksia olivat välivuoden viettäminen Helsingissä ja siten tulevan aviomiehen tapaaminen sekä omannäköisemmän opiskelutyylin löytyminen sosiaalialalta ammattikorkeakoulussa.  Olen vakuuttunut, että Jumala oli kaiken takana. Jumala piti minusta todella hyvää huolta.

Efesolaiskirjeen ensimmäinen luku on rohkaisevaa luettavaa niille, jotka taipuvat uskossaan katsomaan liikaa omaan riittämättömyyteensä Jumalan sijaan (eli varsinkin minulle). Törmäsin pari viikkoa sitten C.S Lewisin hienoon ajatukseen, jonka hän on esittänyt kirjassaan Paholaisen kirjeopisto. Siinä kaksi pirua miettivät, miten saisivat nuoren kristityn luopumaan uskosta. Toinen piru sanoo näin: ”Paras tapa tehdä kristityistä ateisteja on estää heitä ajattelemasta Jumalaa ja panna heidät ajattelemaan omaa mielentilaansa Jumalan suhteen! Pane heidät toivottomina puntaroimaan omia tunteitaan ja epäilyksiään ja lopeta heidän kääntymisensä Jumalan puoleen! Pane heidät rypemään epävarmuudessa, niin heistä tulee toivottomia ja heikkoja.” Itse olen mestari sortumaan tähän. Mutta Efesolaiskirje näyttää heti paremman tien: Jumala on siunannut (jae 3), Jumala on valinut (jae 4), Jumala on antanut armonsa rikkauden (jae 7), Jumala on suonut meille kaikkea viisautta ja ymmärrystä (jae 8)… Esimerkkejä olisi vaikka kuinka. Tiedän kokemuksesta, etteivät asiat ole tunteen tasolla aina näin yksinkertaisia, mutta periaate on selvä: meidän ei tarvitse olla vahvoja ja valmiita, sillä Jumala on ollut sitä jo kauan ennen kuin meitä edes oli.

Esteri