Luku kehottaa Israelin kansaa viettämään juhlia Jumalan kunniaksi. Vuoden kiertoon sidotut juhlat muistuttavat kansaa Jumalan huolenpidosta ja siunauksesta. Hän vapautti kansansa orjuudesta, piti huolta erämaavaelluksen aikana ja antoi hyvän sadon. Tärkeää oli myös jakaa siunauksen satoa heikommassa asemassa olevien kanssa. Juhlia tuli viettää kiitollisin mielin iloiten ja riemuiten. “Herra siunaa teidän satonne ja siksi teidän tulee iloita ja riemuita” (15).
En ole itse oikein juhlijatyyppiä, mutta kyllä ainakin meidän kirkollinen vuosittainen juhlakulttuuri näyttäisi olevan tärkeää ja autuaallistakin, josta kannattaisi pitää kiinni. Ei kristityn elämä ole pelkkää velvollisuutta ja suorittamista, vaan siihen kuuluu myös yhteinen juhla, ilo ja kiitos! Nyt näyttää siltä, että elämä olisi juhlapyhinäkin varsin arkista, jos se minusta olisi kiinni. Siinä riittää ainakin minulla tsemppaamista ja ehkä myös uudenlaisen juhlakulttuurin löytämistä, jossa ilo ja kiitos ovat mukana.
Paavali kirjoittaa edellisen luvun lopussa siitä, mitä tapahtuu kun ihminen ei anna arvoa Jumalan tuntemiselle, vaan päättää elää ilman Jumalaa. Tällaisen ihmisen sydän on pimentynyt ja hän on Jumalan vihan ja tuomion alla. Tässä ei auta olemalla juutalainen, kreikkalainen tai pakana, sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä. Juutalaiselle ei riitä, että tuntee lain ja ylpeilee Jumalastaan. Päinvastoin usein ne, joka ylpeilevät laista, häpäisevät Jumalan rikkomalla lakia ja ovat oikeastaan vielä pahempia, koska heidän syntinsä saa muut pilkkaamaan Jumalan nimeä.
Tässä luvussa Paavali kertoo myös hyviä uutisia! Jumala on hyvä, pitkämielinen ja kärsivällinen ja odottaa sitä, että hyvyys johtaa syntisen kääntymiseen. Tärkeää on Jumalan Hengen tekemä sydämen kääntymys. Jumalan kansa määrittyy sydämen uskon ja kuuliaisuuden , ei kansallisen tai ulkoisen aseman kautta.
”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!” (Luuk. 18:13).
Juha