Paavali jatkaa juutalaisten tilanteen tarkastelua evankeliumin vastaanottamisen suhteen. Jäin pohtimaan, olikohan opetuslapsillakin aluksi sellainen käsitys, että Jeesus olisi vain silloisen Palestiinan alueen ihmisiä, ehkä vain juutalaisia varten. Miten lie?
Meille on ollut siunaus, että olemme saaneet pakanoina olla osallisia evankeliumista. Pakanoina emme voi ylpeillä osallisuudestamme Kristukseen yli juutalaisten, siitä Paavali antaa tässä luvussa opetusta. Vertauskuvallisesti hän kirjoittaa, että samaan Kristus -öljypuuhun meidät oksastetaan armosta kuin mihin uskoon tulleet juutalaisetkin oksastetaan. Putoan kärryiltä, kun Paavali kirjoittaa, että oksastettuna pysyminen edellyttää pysymistä Jumalan hyvyydessä tai vesuri heilahtaa – jae 22. Alaviitteessä viitataan Joh. 15:2, jonka mukaan hedelmää tuottamaton oksa leikataan. Jaetta selitetään puolestaan, että oksa nostetaan valoon niin, että se tuottaisi hedelmää. Tämä kuulostaa loogiselta ja armolliselta.
Alkuviikon teksteissä oli kovin voimakkaasti sanottu, ettei meitä Jumalan rakkaudesta erota mikään. Ja kun Jumalan aktiivisuuden kautta pysymme hänen rakkaudessaan, lienemme sitten myös Hänen hyvyydessään ja varustettuna koko ajan öljypuun oksistossa. Jos vesurin pelossa pitäisi elää, mikä ilosanoma tämä sitten olisi. Meillä olisi koko ajan savolaisten kielellä ilmaistuna sietämätön ressi, riisi ja rosessi. Kun tulin aikanaan uskoon, sain vakaumuksen, että tämä pysyy. Tiedän toki, että toisenlaisiakin näkemyksiä on, mutta minulle armo tarkoittaa täydellistä kelpaavuutta Jumalalle, sitä Paavalin kovin sujuvasti käyttämää sanaa vanhurskas.
Lepoa vanhurskaudessa ja Jumalalle kelpaavuuden kokemusta näin kirkkovuoden päätteeksi. Kaikki on anteeksi annettu ja kerta kaikkiaan sovitettu jo ristillä.
Pirkko