Kirjoitan näitä tekstejä joulua odotellen. Kotona soi joululauluja, jotka pyörivät mielessäni. Muutamat joululaulut ovat surumielisiä, täynnä kaipuuta, rauhan kaipuuta. Sylvian joululaulussa kaivataan synnyinmaata, toisessa laulussa hetken rauhaa. Itse jouluevankeliumissa enkelit julistavat rauhaa. Kristittyinä puhumme taivaskaipuusta, muukalaisuudesta, tulevan odotuksesta. Paavali kuvailee kuinka huokailemme ahdistuneina ja kaipaamme päästä taivaalliseen asuun, emme haluaisi riisutua vaan pukeutua elämään kuolevaisuuden sijaan. Kuitenkin hän puhuu, että nykyinen elämämme on kotimme. Tässä elämässä kuolema ja ahdistus on läsnä, tulevassa sellaista ei ole. Hän lohduttaa meitä sanoilla: Uskossamme mielemme on turvallinen. “Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen.” Toinen kirje korinttilaisille 5:7-8. Teksti vaikuttaa samalta kuin lukisin päivän uutisia sodista tai suomalaisten pahoinvoinnista ja lisääntyneestä ahdistuksesta. Uutisia ei kuitenkaan ole toivoa tai se on sellaista, josta ei saa turvaa. Meillä sen sijaan on turva, meillä on toivo.
Mistä kaipuu syntyy? Eikö se synny siitä, että on ensin kokenut jotakin muuta. Olemme saaneet syntimme anteeksi ja se on itsellä ollut aina vapauttava hetki, kuin iso taakka olisi otettu harteilta. Hetkiä on jatkuvasti ja kaipaakin, että se vapaus olisi pysyvää. Kokemus siitä, että parempaa on luvassa liittyy vieläkin enemmän uskoon, joka minulle on annettu. Usko ei katso näkyväiseen eikä sitä voi selittää. Usko ylittää kaiken kokemuksen, huonon ja hyvän. Se on jotakin käsittämätöntä, mutta pysyvää. Vaikka elämässä on tapahtunut ja tapahtuu kokonaisvaltaisesti elämää horjuttavia asioita kuten kuolemaa, sairautta, henkisesti ja fyysisesti rampauttavia tapahtua, kuitenkin pysyy usko ja sen tuoma toivo. Haluaisin pukeutua jo uuteen, ikuisesti kestävään ja pysyvään rakkauteen. Herra anna tänäänkin vahvistusta uskolle.
Mika