Ryhmäpaine on todella voimakasta. Koulussa, kun paikalla ei ole muita uskovia, uskosta puhuminen tuntuu usein vaikealta, ja sanat saattavat juuttua suuhun. Kun keskustellaan elämän tärkeimmistä asioista, Jumalan mainitseminen voi tuntua erityisen hankalalta. Tietyissä tilanteissa huomaan haluavani vaieta tai olla ilmaisematta erilaista mielipidettä. Välillä on vaikeaa olla eri mieltä jopa toisten kristittyjen kanssa, vaikka onneksi useimpien kanssa keskustelu pysyy rakentavana.
<span;>Tällainen paine ei ole uusi ilmiö. Pietarikin, joka normaalisti söi yhdessä pakanoiden kanssa, vetäytyi heidän seurastaan, kun eräitä juutalaisia saapui paikalle. Hän toimi näin ympäristön paineen vuoksi. Paavali puuttui tilanteeseen suoraan ja nuhteli Pietaria julkisesti. Tämä osoittaa, että ympäristön paine ei ole hyväksyttävä syy luopua arvoista ja periaatteista.
Rohkaistumalla vähitellen voimme oppia seisomaan vakaammin sen puolesta, mihin uskomme. Olen itse huomannut, että kun olen alusta asti avoin siitä, mihin uskon, ei enää tarvitse jännittää, mitä muut ajattelevat tai muuttavatko he mielipidettään minusta.
Paavali nostaa esiin myös kysymyksen kristityn synninteosta. Kukaan ihminen ei ole täydellinen eikä pelastu lain noudattamisen kautta. Pelastus on Kristuksessa. Mutta entä silloin, kun elämme Kristuksessa ja silti välillä teemme syntiä – miten siihen tulisi suhtautua?
Purkaminen ja rakentaminen ovat mielestäni hyviä kuvia synnin käsittelemisestä. Purkamisessa päästetään irti vanhasta, kamppaillaan houkutuksia vastaan ja puretaan huonoja tapoja ajatella ja toimia. Rakentamisessa taas vaalitaan sitä syntiä ja kasataan sen päälle uutta.
Paavali sanoo, että jos alan rakentaa uudelleen sitä, minkä olen jo purkanut, teen itsestäni lainrikkojan. Tämä haastaa minut tarkkailemaan omaa elämääni. Toivon, että osaisin huomata ajoissa, jos alan palata siihen, mistä olen jo päästänyt irti – olipa kyse epärehellisyydestä, katkeruudesta, haureudesta, itsekkyydestä, ylpeydestä, ahneudesta, pelkuruudesta tai jostain muusta paheesta.
Elli