Daavid joutui elämään kuoleman vaarassa sen jälkeen kun oli joutunut Saulin vihan kohteeksi. Saul tiesi Daavidin olevan valittuna kuninkaaksi ja yritti tappaa hänet. Daavid joutui pakenemaan sen takia Saulia pitkän aikaa. Saul piti häntä vihamiehenään, mutta Daavid ei katkeroitunut eikä iloinnut Saulin kuolemasta. Hän itki kun Sauli kuoli, itku oli aitoa surua, syvempää kuin sanat: osanottoni. Tässä on esimerkkiä aidosta vihollisen rakastamisesta.
Ihmisen kuolema tuo läheisille surun, silloin yleensä ihminen reakoi suruun itkulla. Lähi-idän kulttuurissa pidettiin ja pidetään vieläkin valittajaisia ja itketään paljon, lisäksi revittiin vaatteet ja paastottiin. Suru ilmaistiin hyvin konkreettisesti. Monelta meistä on kuollut läheinen ja tiedämme mitä suru on, tiedämme, mitä on menettää toinen ihminen. Vaikka meillä kristittyinä on löheisen jälleennäkemisen toivo, suru on silti läsnä kuolemassa. Suremisella on oma aikansa, mutta läheisen kaipuu jää. Muisto toisesta jää elämään. Daavid teki Saulin ja Joonatanin kuolemasta laulun. Sitä varmasti laulettiin myöhemminkin muistona. Lauluilla onkin merkitystä muiston ylläpitämisenä, toisinaan laulun kuuleminen voi tuoda myös ikävätkin muistot. Menetyksen läpi käyminen on kuitenkin tärkeää, tärkeää on ollut ainakin itselle, että surun on saanut jakaa toisen tai toisten kanssa. Toisen ilmaisema osanotto on ollut lohduttavaa. Meitä kehotaankin itkemään itkevien kanssa. Yhteinen itku on yhteistä toistemme taakkojen jakamista. Ole rohkeasti mukana jakamassa toisen surua, älä jää yksin surusi kanssa, jaa se jonkun kanssa. Meidän tehtävä on kantaa toistemme taakkoja, myös surua.
Kirjeen ensimmäinen lause herätti miettimään Paavalin asennetta. Hän tervehtii vankilasta, mutta ei valittavalla tavalla. Hän vain toteaa olevansa vankina Kristuksen Jeesuksen takia. Vankilaolot olivat niin karmeat, että en pystyisi ajattelemaan mitä kaikkea Paavali koki siellä. Uskoisin, että hänellä on ollut vaikeita hetkiä, niihin hän viittaa joissakin kirjeissäänkin, mutta enemmän hänen kirjeissään välittyy rohkaisu, kiitollisuus, rakkaus sisaria ja veljiä kohtaan. Tässäkin kirjeessä Filemonille välittyy rohkaisu, usko hyvään ja rakastavaan Jumalaan. ”Rukoilen, että yhteinen uskomme auttaisi sinua käsittämään kaiken sen hyvän, minkä Kristus on meille antanut.” Kaiken pahuuden, kärsimyksen, sairauden, epäoikeudenmukaisuuden keskellä tulisi ymmärtää Jumalan hyvyys. Seurakunnan tulee rukoilla Jumalan hyvyyden esiin tulemista elämämme keskellä. Me olemme Jumalan hyvyyden ja rakkauden lähettiläitä.
Paavali mainitsee myös Timoteuksen, joka lähettää myös terveisiä rakkaalle Filemonille. Hän ei ollut yksin, vaikka oli vankilassa. Häntä käytiin katsomassa, jos se oli mahdollista. Ehkä hänellä oli Rooman kansalaisena hieman vapaampia vankila-aikoja, sillä vankilakertoja taisi olla useampi kerta. Hän ei kuitenkaan ollut yksin, häntä ei jätetty seurakunnan puolelta yksin. Yksinäisyys on yksi suurimpia kirouksia Suomessa. Tilastot kertovat, että 65 % suomalalaisista kokee yksinäisyyttä toisinaan. Joka kymmenes suomalainen kokee yksinäisyyttä jatkuvasti, erityisesti yksinäisyys korostuu alle 25 vuotiailla. Seurakuntana meillä on mahdollisuus tarjota yhteisöä, johon voi tulla. Seurakunta on paljon enemmän kuin jumalanpalvelukset kerran viikossa. Rohkaistaan toisiamme Paavalin tavoin osallistumaan yhteisesti toistemme tukemiseen, vierellä olemiseen, osallistumaan pienempiin ryhmiin, joita kohtaamispaikassakin on tarjolla.
Mika