Pietari viittaa päivän tekstin jakeessa 10 Psalmin 34 jakeisiin 13-14. Siteeraus ei ole täysin sanatarkka, mutta ajatus on hyvin pitkälti sama: ”Sillä se, joka tahtoo rakastaa elämää ja haluaa nähdä hyviä päiviä, hillitköön kielensä pahoista sanoista ja huulensa valhetta puhumasta.”
Tätä taustaa vasten Daavidin voittolaulu vaikuttaa hieman erikoiselta. Sama Daavid, joka on sanoittanut Psalmin 34, jossa hän sanoo ”–varo kieltäsi, älä päästä huulillesi petoksen sanaa–”, tuntuu voittolaulussaan antavan kovin kaunistellun kuvan omasta elämästään. Daavidin elämän väärät valinnat, Jumalan tahdon rikkominen ja siitä seuranneet koettelemukset loistavat poissaolollaan. Väkisinkin tulee mieleen ajatus, valehteleeko Daavid.
Pitäisikö tätä ajatella niin, että Daavid käy tässä omaa elämäänsä läpi Jumalan näkökulmasta ja Jumalan kutsusta käsin (vrt. 1. Sam. 16:1, Apt. 13:22)? Jumala oli Daavidin kutsunut, hän oli tehnyt suuria tekoja Jumalan nimen kunniaksi (mm. 1. Kun. 17), mutta hän oli myös langennut (2. Sam. 11). Daavid oli kuitenkin nöyrtynyt, tunnustanut syntinsä ja saanut ne anteeksi (ks. Ps. 51). Menneitä ei tarvitse enää muistella, vaan voi katsoa itseään ja elämäänsä Jumalan lapseuden ja kutsun kautta (ks. esim. Ps. 103).
Voisi varmaankin todeta niin, että Daavidin ajattelu vaikuttaa olleen edellä omaa aikaansa ja viittasi jo tavallaan Uuden Testamentin puolelle Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen (Ef. 1:7): ”Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto.” Tämä on totta ja samalla perustus Jumalan lapsen identiteetille. Samaan aikaan on totta, että olemme kaikki syntisiä ja Jumalan kirkkautta vailla (Room. 3:23). Mielestäni on hyvä puhua ja ajatella totta molemmista näkökulmista tasapainoisesti. Jos jompikumpi näkökulma alkaa hallita ajattelua, vaarana on ajautua väärään suuntaan.
Pekka